Share |

Juttutalon blogissa

KYLLÄ EI ONNISTU IKINÄ

Keskiviikko 26.4.2017 klo 14:09

Some-Thoughts-On-Failure.jpg

SOTE – tuo suuri ja mahtava julkisen hallinnon remontti, sosiaali- ja terveyspalveluiden uljas uudistus – käy päälle kuin yleinen syyttäjä. Halusit tai et. Ja moni ei kyllä halua, jos mediaa uskoo.

Tiedotusvälineet marssittavat kilpaa – opposition hurratessa hilpeänä – professoreita, virkamiehiä, lääkäreitä ja muita tietäjiä kertomaan, ettei onnistu. Pieleen menee. On huono, ja hätäisesti valmisteltu. Peräti juosten kustu. Siitä huolimatta, että suunnitteluun on kulunut jo edellinen hallituskausi, ja iso osa monesta sen edeltäjästäkin.

Hallituksen pahimmat virheet näyttäisivät olevan nopeus ja avoimuus. Sote-maratonin loppusuoralla mennään liian lujaa. Pikaiset päätökset aiotaan panna toimeen oman kauden kuluessa – toki valmiiksi luultujen ja torsoiksi todettujen peruminen on herättänyt vielä suurempaa närää. Synkin synti on pyytää kommentteja keskeneräiseen asiaan – omin voimin ei silti saa puuhata yhtään mitään.

Antti Rinne (demarit) jopa uhosi peruvansa hallituksen hölmön hankkeen, jahka pääsee valtakunnassa vallan kahvaan. Silti ei tullut voittoa vaaleissa, kuten presidenttiehdokas Donland Trumpille, joka niin ikään lupasi nollata edeltäjänsä terveydenhuoltouudistuksen Yhdysvalloissa.

Sote-uudistus on Suomessa tarpeen, siitä sentään oppositio on hallituksen kanssa samaa mieltä. Siihen yksimielisyys jää.  

Suurin huoli on valinnanvapaus. Tuo kokoomuksen lempilapsi, joka saa periaatteessa – vaan ei käytännössä – kannatusta yli puoluerajojen. Ihmisten kykyä valita itselleen paras sote-tuottaja epäillään oppositiossa vahvasti.

Tässä on (ainakin) kaksi kummallista asiaa.

Miksi ihmiset eivät osaisi valita itselleen sopivaa sote-tuottajaa? Osaavathan he nytkin. Ja kaikki muut tavarat ja palvelut päälle. Jatkossa valintaa helpottaisivat vielä julkiset talous- ja tulostiedot, ja muu raportointi, jota maakunta ostajana vaatii.

Toisen omituisen väitteen mukaan julkiset sote-palvelut ovat väistämättä huonompia kuin yksityiset. Opposition visiossa pahin kohtalo olisi niillä poloisilla, jotka joutuisivat tyytymään julkiseen. Mihin väite perustuu? Jonotusajat ovat toki julkisella sektorilla iso pulma, mutta vaikka vauhdissa hävitään, hoidon laadussa pärjätään yksityiselle hyvin. Odottaa sopii, että kilpailu korjaa nykytilaa myös nopeuden suhteen.

Palveluntuotannon yhtiöittäminen, se vasta herättää intohimot ja saa mielikuvituksen laukkaan. Vastustajat maalaavat piruksi seinälle yksityisen tuottajan ahneuden ja asiakkaan valikoinnin. Kapitalisteille kelpaavat vain parhaat, siis terveimmät asiakkaat. Kerma kuoritaan, köyhät ja kipeät saavat kylmää kyytiä – tuloksena vähän tekoja ja paljon laskuja. 

Kiitosta ei saa edes se, että yhtiöittäminen tuo kaikki tuottajat samalle vertailuviivalle: tilinpäätöksistä voidaan lukea ja analysoida tuotot, kulut, kannattavuus ja tehokkuus.  Ja monta muuta asiaa, jotka nyt ovat julkisen sektorin kirjanpidon kiemuroiden kätköissä. Jos tekoja on laskujen loppusummaan nähden vähän, se näkyy varmasti.

Läpinäkyvyys, jota juhlapuheissa peräänkuulutetaan, on nyt uhka. Kilpailu, jonka yleensä ajatellaan laittavan hinnan ja laadun kohdalleen – ensimmäisen alas ja jälkimmäisen ylös – toimii nyt nurin perin.

Tässä ohitetaan (ainakin) kaksi olennaista asiaa: asiakas ja ostaja.

Sote-tuottajan valitsee asiakas. Jos kotiportin tienoilta ei löydy vaihtoehtoja, liikennevälineillä pääsee. Jo nykyisin suuri osa kansalaisista joutuu matkustamaan pitkiä matkoja palveluiden ääreen, myös niiden julkisten. Kaikki kun eivät asu taajamissa.

Sote-palvelut ostaa maakunta. Ja tällä ostajalla on poikkeuksellisen suuri valta. Se esimerkiksi päättää palveluista ja hinnasta, ja valitsee tuottajat. Se määrää laadun ja sen kriteerit ja mittarit.

Jos maakunnat eivät näillä valtuuksilla kykene varmistamaan hyviä palveluita kaikille, vikaa kannattanee etsiä lähinnä ihmisistä, ei järjestelmästä. Jossa toki on varmasti vielä pitkään paljon parantamisen varaa.

Kolumni on julkaistu ensimmäisen kerran Koillissanomissa 26.4.2017.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sote, oppositio, kilpailu, laatu, valinnanvapaus, yhtiöittäminen

HYVÄ JUTTU

Maanantai 14.9.2015 - Taina Kivelä

tasapaino.jpg

Median murrosta on märehditty vuosia. Laatujournalismin kuolemaa on odotettu vielä kauemmin, mutta hengissä se silti sinnittelee. Sosiaalisen median lisäksi turmion tuo nyt ilmainen klikkijournalismi, jonka otsikot kirkuvat seksiä, kuolemaa ja väkivaltaa.

Ansaintalogiikka on monelta medialta murroksessa hukkunut. Hiipuvien mainostulojen sijaan ei tunnu löytyvän mitään, ja tilauskäyrät sojottavat väärään suuntaan. Haaveilipa eräs suomalainen toimittaja vastikään journalismista – ihan vakavissaan kaiketi – jota ei olisi bisneksellä pilattu.  Jätetään siis koko tarjonta Ylen huoleksi, viis moniäänisestä journalismista! Ei kai sentään.

Vasta pari vuotta sitten toimialalle tulleena olen ihmetellyt marinaa monesti. Luovan alan pitäisi kulkea kehityksen kärjessä, mutta se näyttää juuttuneen viime vuosituhannelle. Verkko uusine työvälineineen, kanavineen ja mahdollisuuksineen tuntuu olevan uhka. Monella muulla toimialalla ne ovat olleet jo vuosikymmenet arkipäivää ja uuden bisneksen lähde. Digitalisaatio on jo täällä.

Sekä some että parjattu klikkijournalismi ovat tuoneet tiedon pariin paljon niitä, jotka eivät printin laatujuttuja koskaan lukeneet. Itsestään selvänä pidetään, että laatu maksaa niin paperilla kuin netissä. Miksi siis kevyemmän klikkailun pitäisi olla ikuisesti ilmaista?

Otetaan yksinkertainen laskuharjoitus. Jos sivulatauksen hinnaksi laitetaan sentti, lukijalle kertyisi 30 klikkauksen päivätahdilla maksettavaa reilut kaksi euroa viikossa ja yhdeksän euroa kuukaudessa. Varsin vähällä rahalla saisi kuukaudessa lähes tuhat kiihottavaa kuvaa ja järkyttävää paljastusta. Juttujen kommentoinnin voisi saman tien laittaa maksulliseksi, saattaisivat silläkin saralla pulmat pienentyä.

Jos media joutuisi pulittamaan sentistään osan – esimerkiksi 10 prosenttia – maksun välittäjälle, sataan miljoonaan viikoittaiseen sivulataukseen yltävän julkaisun saama vuositulo olisi lähes 47 miljoonaa euroa. Kahdellakymmenelläviidellä miljoonalla viikkoklikillä pääsisi miltei 12 miljoonaan, viidellä miljoonalla saisi kasaan yli 2,3 miljoonaa ja miljoonalla lähes puoli miljoonaa euroa vuodessa.

TNS Gallupin mittauksissa kärjessä keikkuvilla Iltasanomilla ja Iltalehdellä viikoittaiset sivulataukset ylittävät jo reilusti 100 miljoonan rajan, viidenkympin kerhossa on muutamia julkaisuja, miljoonan ylittäjiä jo kymmenin. Sadastatuhannesta klikistä viikossa – tällaisia sivustoja on Suomessa yli sata – jäisi julkaisijalle vielä toimittajan vuosipalkan verran. Lisätuottoja toisivat kommenttien maksut ja myös vanhat ansaintakeinot: mainostulot ja tilausmaksut meiltä, jotka haluamme koko setin.

Tällä tavalla selviäisi helposti, mistä lukijat ovat valmiita maksamaan. Jos klikit loppuisivat, rapiat mullat vain sille journalismin saralle. Laatujournalismin tilanteen pitäisi parantua, kun maksuilla pitäisi kattaa vain oma tuotanto. Jos meno verkossa jatkuisi ennallaan – tissit, missit ja muut turhat julkkikset menisivät kiivaasti kaupaksi – ansaintalogiikka saattaisi kääntyä päälaelleen. Kevytjuttujen klikeillä rahoitettaisiin helposti myös monta laatujulkaisua. Tai sitten tuotettaisiin lisää kevytjuttuja.

Ideaani on moitittu huonoksi ja kysytty, miksi sellainen media, joka pärjää hyvin mainostuloilla, ottaisi riskin ja ryhtyisi laskuttamaan klikeistä. Tässäpä muutamia syitä: Vaikka nykyisellä toimintamallilla pärjää hyvin, riskin ottamalla voisi menestyä vieläkin paremmin ja saada rahaa uuteen bisnekseen, siis mahdollisuuden kasvuun ja lisätuottoihin. Riippuvuus mainostajista vähenisi, kun ansainmallissa olisi entistä useampia tulonlähteitä.  Tämä puolestaan pienentäisi yhden päärahoittajan riskiä: jos ja kun maailma taas muuttuu ja mainostulot pienenevät, klikit saattavat silti jatkua. Klikkien maksullisuuden seurauksen saattaisi myös olla tilausten kasvu, monet meistä kun pitävät parempana etukäteen tiedossa olevaa maksua kuin käytön mukaan vaihtelevaa. Ja laatujournalismin ystävänä vielä se tärkein syy: kevytjournalismin klikeillä voitaisiin rahoittaa lisää laatua ja kenties jotakin ihan uutta.

Ratkaiseva muutos entiseen on, että journalistien sijaan laadun määrittävät nyt lukijat. Ja siitähän se monen marinan taustalla oleva pelko kumpuaa. Löytyykö minun määrittämälleni laadulle lopulta maksajaa?  

Itse uskon laadun myyvän jatkossakin. Nyt vain testataan, mitä laatu on, kuka sitä pystyy tuottamaan ja mitä siitä halutaan maksaa. Ja se on hyvä juttu.

1 kommentti . Avainsanat: media, ansaintalogiikka, klikkijournalismi, laatujournalismi, journalismi, klikki, juttu, murros