Share |

Juttutalon blogissa

LÄHELLE ON PITKÄ MATKA

Tiistai 21.11.2017 klo 23:20

Mourusalmi_2.jpg

Blanko.jpg

Länsimetrona tunnettu ikuisuushanke saatiin valmiiksi, tai tarkemmin sanottuna hankkeen ensimmäinen osa. Kahdeksan vuotta työtä ja tuskaa, reilu miljardi rahaa ja Hip Hurraa! Käytössä on kymmenen uutta ratakilometriä ja kahdeksan asemaa: vain rapiat 100 miljoonaa euroa kilometriä kohden. Vaikka lasku saattaa tuntua suurelta, Länsimetro muistuttaa sivuillaan, että kalliimmaksi on tullut monella suunnalla maailmaa. No, riippuu vähän siitä, mihin vertaa.

Etelän väki on innoissaan. Jos ihan tarkkoja ollaan, iloisia ovat etenkin espoolaiset. Tai ehkä ennen kaikkea radanvarren asukkaat. Tai ne, jotka sattuvat asumaan uuden aseman lähettyvillä. No ainakin MTV Uutisten talouden ja politiikan päällikkö Jussi Kärki, tunnettu lauttasaarelainen, on onnesta ymmyrkäisenä. Hän ilakoi Twitterissä: ”Ovelta ovelle Lauttasaari-MTV 25 minuuttia, ulkosalla noin 600 metriä … Miettikääpä joukkoliikennettä, kun istutte ruuhkissa tai kaivelette autoanne lumipenkasta, sitten joskus.” Minä taas innostuin kehumaan nykyisiä kotikontujani ja vastasin ”Keravalta Hki keskustaan 20 min. Ovelta ovelle vaikka kuinka moneen työpaikkaan alle 30 min.”

Sitten silmiini osui vakuutusasiamies Katja Kärkisen kuva Levin laelta, horisontissa toinen tunturi Pallas. Saatteena maininta 50 km matkasta ja ruuhkien puutteesta. Josta johtui mieleeni Koillismaa ja monta muuta kaunista kuntaa Kehä III:n ulkopuolella. Paikkoja, joissa etäisyydet mitataan kilometreinä eikä aikana. Ja joissa aikaa tuntuu olevan enemmän, ihan kaikkeen, sekä työhön että muuhun. Ja siitäpä ajatus näin marraskuisen sadepäivän iltapäivän pimennossa meni synnyille syville.

Mitä järkeä meidän harvalukuisten suomalaisten on pakkautua kaikki tänne kylmälle, sateiselle, tuuliselle, järvettömälle, tasaiselle, tylsälle ja tiuhaan rakennetulle rantakaistaleelle Helsingin molemmin puolin? Ei mitään. Otetaanpa esimerkiksi tuo Kärjen 25 minuuttia lyhyeksi mainostama reissu kotoa työmaalle. Sama veisi Kuusamossa autolla hiljokseen ajellen viitisen minuuttia. Ovelta ovelle. Matkaa on nimittäin noin 8 kilometriä, katuja ja teitä pitkin. Oikopolkuja huomioon ottamatta.

Kerava sentään on 30 km päässä Helsingin keskustasta, joten 30 minuuttia on kelpo saavutus. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että kovin monen työmatka ei osu juuri tuolle välille. Suurin osa tulee asemalle matkan takaa ja jatkaa toisessa päässä jollakin muulla välineellä. Pääkaupunkiseudulla alle 30 minuutin työmatkaa pidetään lyhyenä, ja se on matkan mitta optimioloissa – kuivalla kesäkelillä ja julkisen liikenteen sujuessa aikataulujen mukaan. Oman kokemukseni mukaan sellainen onni osuu kohdalle korkeintaan kymmenen kertaa vuodessa. Toki silloin on muita harmeja, kuten 40 asteen lämpötila täyteen ahdetussa junassa, jonka istumapaikat ovat täyttyneet jo monta asemaa ennen Keravaa ja ilmastointi uuvahtanut aikapäiviä sitten.

Automatkojen kestoa ei kannata edes mainita, eikä kuluja. Työnantajan maksamat parkkipaikat kun ovat harvojen herkkua. Malliksi voin kertoa ajaneeni vuosikaudet Tuusulasta pääkaupungin keskustaan – matkaa 34 km – parhaimmillaan 35 ja normipäivänä 45 minuutissa. Pahimmillaan aikaa kului 1,5 tuntia. Suuntaansa.

Paljonkohan pikitietä olisi saanut miljardilla? Sinne muualle Suomeen. Tänne kun ei enää mahdu.

 

Kolumni julkaistaan myös Koillissanomissa 22.11.2017.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Länsimetro, Koillismaa, Kuusamo, metro, juna, tie, työmatka

KAUKANA KAVALA MAAILMA

Tiistai 1.12.2015 klo 16:16 - Taina Kivelä

Kuusamo

 

Lapsuuden maisemissa on jo talvi. Ei vielä kova – suoja ja pakkanen vuoropäivin. Ensin sataa vettä, sitten taas kylmenee. Kohta saadaan lisää pakkaslunta haperoisen hangen peitoksi. Päiväksi lauhtuu taas, mutta yön jälkeen on kantohanki. Se hohtaa hopeaa talven viistossa valossa.

Lähden kävelylle, otan sauvat mukaan. Niiden kanssa on helpompi pysyä pystyssä iljanteisella polulla, jonka päällä on kevyt viti. Se nousee askelista ja sauvaniskuista lentoon, hopeiseksi pölyksi, joka kutittaa kasvojen paljasta ihoa, ennen kuin sulaa ja haihtuu kuivaan ilmaan.

Kierrän Kuusamonjärven lahden pohjoispuolta. Kesällä avattiin Kirkkosaarelle rakennetut sillat, nyt pääsee järventakaa saaren kautta suoraan kylän keskustaan. Tai kaupunkihan se nykyisin on. Vaihtelen tahtia niin, että lämpö pysyy, mutta hiki ei nouse pintaan. Kun hengitys alkaa huuruta, vauhti on liian kova, pitää löysätä.

Istun puupenkille saaren itäisellä laidalla, se on kuiva mutta kylmä. On hiljaista, ketään ei liiku saaressa juuri nyt, liikenteen äänet eivät tänne kanna. Sielu lepää maisemassa, suljen silmät ja hengitän syvään ilmaa, jonka makua on mahdoton kuvata.

Katson kun järven selkä saa pehmeän lumipeitteen. Talven väsynyt valo hukkuu pyryn sekaan, valkoinen valkoiseen, ja maisemasta tulee samea. Jos en tietäisi tuntureista, en näkisi niitä järven takana. Mutta siellä ne ovat. Ja niiden takana toiset, ja vielä toiset, Jäämerelle saakka. Välissä joet, järvet, kosket, kurut, korvet ja suot. Ja lopuksi tundra, ikiroudan maa.  

Takarannalta kuuluu koiran haukku, hidas, räyheä ja matala. Karhukoira, luulisin, uros ja iso. Läheltä vastaa kova, kirkas ja nopea, pystykorvanaaras. Vastarannalta kuuluu kolmas, sekin omanlaisensa. Tätä en tunnista, en osaa edes arvata. Kaiku toistaa kuoron, joka kohta vaikenee. On taas hiljaista.

Istun niin kauan, että alkaa palella. Kylmä viistää selkäpiitä pitkin niskaan ja hiustenjuuriin, värinä kulkee vastasuuntaan. Nousen ylös ja jatkan matkaa, ylitän toisen sillan ja jatkan etelärantaa, kirkon taakse ja takaisin keskustan kautta, Ouluntietä pitkin.

Kotona odottavat vanhemmat, kahvit ja sauna. Täällä on hyvä olla.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kuusamo, lumi, maisema, talvi, koti