Share |

Juttutalon blogissa

EURO EPÄONNISTUU ILMAN YHTEISTÄ TALOUSPOLITIIKKAA

Perjantai 8.7.2016 klo 15:32

Eurokriisi.jpg

Vapaa ajattelija, yrittäjä ja tietokirjailija Osmo Soininvaara sanoo Suomen Kuvalehden kolumnissaan (EU:ta pitää nyt vahvistaa, SK 8.7.2016, s.12-13) suorat sanat EU:n kehittymistarpeesta. Oli iloa lukea selväsanaista ja monimutkaisia asioita ymmärrettävällä tavalla käsittelevää tekstiä.

Tiivistäen Soininvaaran kuuden kohdan kehittämisohjelman voi tulkita niin, että brittien ero parantaa mahdollisuuksia kehittää EU:sta liittovaltio. Tämä puolestaan on ainut mahdollisuus saada unioni toimivaksi ja sen kunnianhimoiset tavoitteet saavutetuksi.

Sen lisäksi, että Soininvaara listaa unionin kehittymistarpeet, hän samalla tulee välillisesti kertoneeksi yhden keskeisen Brexitiin johtaneista syistä. Sen, joka lienee niiden EU-eroa kannattaneiden päätöksen taustalla, jotka eivät tehneet päätöstään nationalismin, maahanmuuton pelon tai jonkin muun tiedon ja järjen puutteesta johtuvaksi leimatun syyn perusteella.

En nimittäin usko, että briteistä puolet on sivistymättömiä, epärationaalisia ja tietämättömiä rasisteja. Uskon, että suuri osa Brexitiä kannattaneista ei Soininvaaran tapaan uskonut, että EU:sta tulee toimiva ilman sen kehittymistä liittovaltioksi. Jota he eivät taas halunneet. Tästä samasta syystä itse äänestin aikoinani unioniin liittymistä vastaan. Välittämättä vähäänkään siitä, että silloinkin vastustajat leimattiin tunteellisiksi, typeriksi ja tietämättömiksi. Rasistikorttia ei muistaakseni vielä pöytään isketty, se tuli kannattajien työkalupakkiin myöhemmin. Minä taas pidin monia kannattajia tunteellisina: heidän mielestään oli kiva kuulua länteen ja Eurooppaan ja ilman jäsenyyttä se olisi heidän mielestään jäänyt muille kuin suomalaisille epäselväksi. Minusta se on ollut jo pitkään tosiasia, riippumatta siitä, mitä meistä muualla luullaan.

Euroon liittymistä taas olisin vastustanut, jos olisin voinut, Soininvaaran ohjelman neljännessä kohdassa esitetyn takia. Siinä todetaan, että ilman Euroalueen yhteistä talouspolitiikkaa – mukaan lukien yhdenmukainen vero- ja työlainsäädäntö – euro on tuomittu epäonnistumaan. Soininvaara väittää, että ilman finanssipolitiikan koordinaatiota euro aiheuttaa pysyvän laman. Hänen johtopäätöksensä on, että mikäli yhteiseen talouspolitiikkaan ei löydy valmiuksia, on parempi luopua koko eurosta.

Lähes kymmenen vuotta Euroopan Keskuspankkijärjestelmän sisäisten tarkastajien komitean jäsenenä ja laskemattomat tunnit Eurotowerin pyöreän neuvottelupöydän ympärillä kollegojen – joita pöytään ensimmäisen kerran istuessani oli 15 maasta ja siitä viimeisen kerran noustessani 28:sta – kanssa istuneena en hetkeäkään usko, että yhteiseen talouspolitiikkaan on olemassa minkäänlaisia edellytyksiä. Niin suuria ovat kulttuurimme ja ajattelutapojemme erot, niin toisenlaiset lähtökohdat ja historia, joita ei tahtomalla voi muuksi muuttaa. Ja hyvä niin, sillä muuten menettäisimme valtavan rikkauden ja voimavaran yhteisessä Euroopassamme ja maailmassamme. Nyt olisi aika keksiä oikeat tavat hyödyntää niitä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Euro, Brexit, Euroalue, EU, liittovaltio, unioni, kehitysohjelma

MÄREHTIJÖILLE KYYTIÄ

Tiistai 3.5.2016 klo 12:09

lehma_piirretty.png

Helsingin yliopiston viestinnän professori Anu Kantola löytää kolumnissaan (HS 3.5.2016) talouskasvun tulpat ja helpon ratkaisun pulmaan.  

Kantolan mukaan kasvun esteenä ovat ikävät märehtijät, jotka jauhavat rahan puutteesta ja säästöjen tarpeesta. Kärjessä keikkuvat Saksan ja Suomen hallitukset ja muut porvarilliset pahantekijät, joiden mielestä suu tulisi panna säkkiä myöten ja lakata elämästä velaksi, siis tulevien sukupolvien kustannuksella.

Ratkaisuksi Kantola tarjoaa ajatuksen suunnan vaihtamista. Lakataan suremasta ja aletaan iloisena kuluttaa entistä enemmän. Elvytetään velalla ja odotetaan parempia aikoja. Koska nykyisten ongelmien syyt ovat muissa kuin meissä, esimerkiksi kansainvälisessä taloudessa ja Venäjällä, ratkaisutkin löytyvät sieltä. Älä suotta murehdi, anna palaa vain.

Kuulun märehtijöiden laajaan sukuun. Yleensä viittaan tällaisille neuvoille kintaalla, niitä kun antavat ne, jotka eivät koskaan ole tulojen hankinnasta vastanneet, mutta ansioituneet monipuolisesti kulujen saralla. Yrittäjiä opastavat ne, jotka eivät koskaan ole yritystä pyörittäneet, tuskin edes olleet töissä sellaisessa. Puhumattakaan suuremmasta talousyksiköstä. Mutta nyt on asialla alansa arvostettu asiantuntija, ja foorumina maan suurimman päivälehden pääkirjoitussivu. Joku raja sentään.   

Aito tulosvastuu opettaa nopeasti tulojen ja kulujen välisen yhteyden. Ja nyt en puhu yliopistojen tai muiden julkisen sektorin johtajien ”tulosvastuusta”, jossa toisten hankkimat rahat jyvitetään ja kulutetaan ja vaaditaan lisää, kun keksitään uutta ja kivempaa tekemistä. Mistään vanhasta kun ei tietenkään voi luopua.

Aitoa tulosvastuuta muistuttaa tilanne, jossa sekä tulojen hankinta ja kuluttaminen ovat saman tahon huolena. Yksinyrittäjät ja yksityiset henkilöt ovat lähellä tätä, toki yhteiskunnan tulontasauksen takia poikkeamia on suuntaan ja toiseen. Toisilta otetaan ja toisille annetaan, ja hyvä niin. Niin sivistysvaltiossa pitää tehdä. Mutta antaminen pitäisi suhteuttaa ottamiseen, ainakin pitkällä aikavälillä. Suomessa olemme jo pitkään antaneet enemmän kuin voidaan ottaa. Paljon enemmän. Tästä me märehtijät olemme huolissamme.

Todellinen tulosvastuu osuu kohdalle, kun olet täysin vastuussa tulojen hankkimisesta, mutta menoista päättävät muut kuin sinä. Työllistävä yrittäjä on tässä tilanteessa. Palkoista sovitaan toisaalla, raaka-aineiden hinnat määräävät markkinat, verottaja ottaa omansa. Valtio voi hankkia lisää rahaa päättämällä, että tuotteet ja palvelut maksavat enemmän, siis nostaa veroja. Yritys ei voi. Sen tuotteet hinnoittelee ostaja. Näin pitääkin olla.

Toivotankin siis Anu Kantolan ja muut kasvun neuvonantajat tervetulleeksi yrittämään ihan itse. Sehän on helppoa kuin heinänteko. Irtisanoudut työstäsi, perustat vaikkapa viestintäalan yrityksen ja palkkaat muutaman työntekijän. Ja sitten vain iloisin mielin tekemään tulosta ja talouskasvua.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: talouskasvu, säästöt, kulutus, elvytys

KLIKKIJOURNALISMIN HAUTAJAISET

Keskiviikko 20.4.2016 klo 16:33

KLIK_IN.jpg

Klikkijournalismin konstit ovat tuttuja kaikille. Keinot ovat monet, kun lukijoita houkutellaan lukemaan olemattomia uutisia, paljastuksia ilman sisältöä ja hätkähdyttäviä kuvia, joissa ihmeellisintä lienee se, että lukijat yhä uudelleen ja uudelleen menevät halpaan. Seurauksena saadaan samaa roskaa lisää, yhä enemmän ja alati kiihtyvällä tahdilla.

Yksi tämän journalismin genren tunnusmerkeistä ovat kaikenkarvaiset listat.

Mikä tahansa asia tai ilmiö puristetaan kolmeen, viiteen, seitsemään tai johonkin muuhun kahden käden sormilla laskettavissa olevaan kohtaan, pointtiin, vinkkiin, ohjeeseen, konstiin tai keinoon. Näillä mitä moninaisimmat arjen, tieteen, taiteen, talouden ja yhteiskunnan ilmiöt ratkaistaan tai selitetään käden käänteessä. Mikään ei ole liian yksinkertaista tai vaikeaa säästyäkseen pointtereiksi, pilkkojiksi, vinkkaajiksi, neuvonantajiksi ja koko kansan konstimaakareiksi ryhtyneiden journalistien sanan säihkyvältä säilältä.

Joka päivä päätän, että sai olla viimeinen kerta, kun sorrun avaamaan taas yhden huuhaa-jutun. Sillä näin tekemällä lisään pökköä pesään, jonka voimin näitä keitoksia tehdään ja lämmitetään, ja varmistan, että kökköjutuista tule koskaan loppua.

Haastan nyt kaikki mukaan klikkijournalismin tappajaisiin. Heitetään yhdessä rapiat mullat koko umpimädälle genrelle. Hautajaiset koittavat varmasti, jos kaikki noudattavat tätä viiden kohdan listaa. Aina ja alati, lipsumatta koskaan kaidalta tieltä.

1.     

Jos otsikossa kehotetaan katsomaan hätkähdyttävät, paljastavat, karmaisevat, hurmaavat, huikeat tms. kuvat kaikkien tuntemasta julkkiksesta, älä klikkaa.

Jos sellaisia kuvia olisi, ne laitettaisiin varmuudella etusivulle. Klikin takaa paljastuu linkki jonkun tuiki tuntemattoman tai aikoja sitten unohdetun entisen suuruuden tai hänen kummin kaimansa somessa julkaisemaan suttuiseen kuvaan, josta on mahdotonta tunnistaa kohdetta. Mitään ylisanoja selittävää ei ole havaittavissa, vaikka kuvia tutkisi suurennuslasin kanssa.

2.     

Mikäli sinua houkutellaan kaikkien aikojen paljastuksella, suurimmalla yllätyksellä tahi skandaalien skandaalilla, älä usko.

Jos sellainen olisi tarjolla, se lukisi kissan kokoisin kirjaimin otsikoissa ja lööpeissä. Tästä hyvä esimerkki oli Ylen Panama-papereiden hehkutus. Viikkokausia rummutettiin hätkähdyttäviä paljastuksia veronkierron ja rötöstelyn merkeissä. Ensimmäinen julkaistu tieto oli, että Nordean Luxemburgin veroparatiisin konttorilla ja sen asiakkailla on vuosikymmen sitten ollut yhteyksiä Panaman veroparatiisiin. No huh huh, jopas oli jymy-yllätys! Seuraavasi luvattiin satoja tunnettuja nimiä. Muualla maailmassa listalla oli valtion päämiehiä, poliitikkoja ja tunnettuja talouselämän vaikuttaja, joten odotukset olivat korkealla meilläkin. Mitä saimme tietää? Keke Rosberg. Jopas oli uutinen, äimän käkenä olemme kaikki! Kekellä, Suomen kenties tunnetuimmalla veropakolaisella, on ollut bisneksiä Panamassa! Kauhistuksen kanahäkki!

3.     

Jos otsikossa luvataan ratkaisu johonkin ikiaikaiseen ongelmaan tai pulmaan, älä usko.

Jos sellainen keksintö todella olisi tehty, sekä pulma että ratkaisu tungettaisiin sekä otsikkoon että ingressiin, mahtui tai ei. Klikin takaa löytyy taas linkki jollekin epämääräiselle uutissivustolle, jossa tiedeyhteisön tai muiden asiantuntijatahojen vuosikymmeniä sitten hylkäämä menninkäinen kertoo ratkaisunsa ongelmaan, jota ei ole olemassa. Tai jos on, se on olematon. Miten poistat punaviinitahra valkoisesta pöytäliinasta? (et mitenkään).  Tai ratkaisu on silminnähden väärä, mahdoton toteuttaa tai muutoin vain utopistinen, tyyliin Ratkaisu perustuu oletukseen, että kuluttajat käyttäytyvät rationaalisesti.

4.    

Mikäli sinua houkutellaan lukemaan kysymällä ”Uskoisitko jotakin?”, älä klikkaa.

Klikin takaa löytyy linkki jossakin muualla julkaistuun kolmen virkkeen mittaiseen juttuun, jossa esitetään kysymyksiä ja vastauksia, jotka ovat niin ilmeisiä, että taatusti uskoisit. Vastaus on juuri se, joka ensimmäisenä muljahtaa kenen tahansa mieleen.  Ja asia joka tapauksessa mitätön.

5.    

Jos otsikon kysymys kuuluu ”Oletko koskaan nähnyt vastaavaa?”, älä klikkaa.

Klikin alta paljastuvassa jutussa kerrotaan tai kuvataan tai linkitetään sellaisen asian äärelle, jonka olet nähnyt lukemattomia kertoja. Ja jos et ole, et haluasi nähdä nytkään.

Jos kaikki noudattavat näitä yksinkertaisia ohjeita, klikkijournalismi katoaa kuin pieru Saharaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: klikkijournalismi, journalismi

OPINTOTUEN ROMUTUS JA YLIOPISTOJEN KURJUUS

Sunnuntai 13.3.2016 klo 14:41

Opintotuki.pdf.png

 

Hallituksen suunnitelmat opintuen muutoksista ja päätökset yliopistojen rahoituksen leikkauksista ovat saaneet yliopistojen opiskelijat ja henkilöstön barrikadeille. Ylisanoja ei säästellä kun maalaillaan kuvaa opiskelijoiden kurjaakin kurjemmasta kohtalosta ja sivistyksen tuhosta.

Helsingin Sanomat kokosi faktat opintotuen reaaliarvon kehityksestä (HS 9.3.2016). Hesarin kaaviosta käy ilmi, että opintotuen kokonaismäärä on kehittynyt sykäyksittäin parempaan suuntaan ja on nyt tasolla 950 euroa kuukaudessa. Mikäli selvitysmies Roope Uusitalon esitys tuen muutoksista toteutuu, tuen kokonaismäärä saavuttaa kaikkien aikojen huippunsa, 1 100 euroa kuukaudessa.

Opiskelijoiden suurin huolen aihe on, että ”ilmaisen rahan” osuuden tuesta katsotaan pienentyvän 80 eurolla eli 537 eurosta noin 450 euroon, jos opintorahan maksimia leikataan 337 eurosta 250 euroon. Lainarahaa vieroksutaan ja pelätään, ettei takaisinmaksu suju valmistumista seuraavan työttömyyden takia.

Tosiasiassa ilmaisen rahan osuus kasvaisi sekin kaikkien aikojen suurimmaksi, se olisi enimmillään 650 euroa kuukaudessa, kun täysimääräisen lainan anteeksi annettava osuus jaetaan opintotukikuukausille. Tämä tosin edellyttää valmistumista määräajassa, yleisimmin viidessä vuodessa. Silloin opiskelijalle maksettaisiin takaisin 30 prosenttia lainasta. Kuuden vuoden valmistumisajalla lainahyvitys olisi 15 prosenttia (HS 1.3.2016). Ilmaista rahaa saisi silloin 550 euroa kuukaudessa, edelleen enemmän kuin nyt.

Ilmainen 650 (maisteriksi viidessä vuodessa) tai 550 euroa (maisteriksi kuudessa vuodessa) kuukaudessa koostuisi seuraavasti:

-          opintoraha noin 250 euroa

-          asumistuki noin 200 euroa

-          lainahyvitys noin 200 tai 100 euroa kuukaudessa

Jos työllistyminen tutkinnon jälkeen tuntuu epävarmalta ja lainan takaisinmaksu pelottaa, lainan maksettavaksi jäävän osuuden voi jättää käyttämättä. Nostettavasta lainasta kulutetaan siis vain ”ilmainen” 200 tai 100 euroa kuukaudessa, loput talletetaan vaikka säästötilille. Menettelyyn ei sisälly minkäänlaista riskiä, kun laina ja talletus ovat samassa valuutassa ja pankkien talletuksilla on 100 000 euron suoja.

Monet huolestuneet ovat perustelleet valmistumisen viiveitä sairastamisella. Tosiasiassa suurin osa opiskelijoista on terveitä, syyt opintojen venymiseen ovat pääosin muualla. Lisäksi kannattaa muistaa, että opintuki on tarkoitettu opiskelun, ei sairauden rahoittamiseen. Jos sairaus on vakava ja estää sekä työn että opinnot, siihen on oma tukijärjestelmänsä, ja lisäksi sairauspäivärahakaudet eliminoidaan opintotukijärjestelmässä.

Suosittelen kaikille tuen heikennyksistä huolestuneille ja mielenosoituksiin kannustaville järjen ja laskukoneen käyttöä. Valittamiselta ja vastustukselta säästyvän ajan voi käyttää vaikka opiskeluun.

Mitä tulee yliopistojen rahoituksen leikkauksiin ja sivistyksen ja tutkimuksen tuhoon, niitä HS pohtii esimerkiksi otsikolla Proffien kapina (HS 13.3.2016).

Tässä blogissa en tähän laajaan ja mieliä kuohuttavaan aiheeseen syvemmin paneudu, mutta esitän Hesarin kokoamien tietojen perusteella laaditun kuvan, jolle olen antanut nimeksi Yliopistojen tehokkuus. Tehokuutta on kuvassa mitattu ylempien korkeakoulu- ja tohtorin tutkintojen määrän (vuosi 2014) suhteella professorien ja muun henkilöstön määrään.

Kuva puhukoon puolestaan, jätän johtopäätökset lukijoille.

Lopuksi mielenkiintoinen yksityiskohta: Hesarin kyselyyn vastanneiden professoreiden suosikit lakkautettaviksi yliopistoiksi olivat Vaasan yliopisto, Lapin yliopisto, Hanken ja Lappeenrannan teknillinen yliopisto. Proffien mielestä lahtiin joutaisi siis neljä tehokkainta yliopistoa.

Yliopistojen_tehokkuus.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: opintotuki, yliopisto, tutkinnot, tehokkuus, rahoitus, koulutusleikkaus

DONALD TRUMP JA ARVOTTOMAT

Perjantai 4.3.2016 klo 10:45

trumpettti_2.pngKirjoitin eilen sosiaalisessa mediassa käytävistä kuplakeskusteluista, joissa dialogin sijaan keskustellaan vain samanmielisten kanssa.

Kuplissa kuohuu viha ja halveksunta, loka lentää ja leimakirveet heiluvat.  Hyväosainen eliitti halveksii sivistymätöntä ja syrjäytynyttä rahvasta, rahvas eliittiä ja muualta tulleita, kaikki muuta mieltä olevia. Kieltäytyminen samalle julkiselle areenalle antautumisesta vastapuolen kanssa saa ablodit kaikissa kuplissa.

Mistä viha ja halveksunta kumpuavat? Miksi ääriajattelu ja leimaaminen leviävät kulovalkean lailla? Mihin tarpeeseen Donald Trump vastaa? Mikä on muuttanut ajattelumme? Vai onko niin, että ajattelu on ennallaan, mutta nyt kaikki saavat äänensä kuuluviin?

Ennen somea vain eliitin määräämät auktoriteetit saivat ajatuksensa julki. Rahvas sai tuta olevansa väärässä ja vähempiarvoinen jo esikoulusta asti. Viisaammat kertoivat, miten olla ja ajatella. Palkintona ja porkkanana viisaampien määräämässä menossa oli, että kaikilla oli mahdollisuus samaan. Tie vaurauteen, eliittiin ja ylempiarvoisten joukkoon kulki pohjoismaisen demokratian ja tasa-arvon tai amerikkalaisen unelman keinoin. Tarjolla oli toivo paremmasta. Jokainen sukupolvi menestyi edellistä paremmin. Lasten elämä oli helpompaa ja vauraampaa kuin vanhempien.

Nyt tuo sukupolvien toivon ketju on murtunut. Amerikkalainen unelma on pettänyt, keskiluokka köyhtyy ja toivo katoaa. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion lupaus koulutuksen ja sivistyksen tuomasta vauraudesta on sekin kärsinyt pahan kolauksen. Vanhemmilla menee nyt lapsia paremmin. Puhumattakaan omassa todellisuudessan elävästä suuryritysten johdosta ja muista miljardööreistä.

Syrjäytyneitä ja pettyneitä on kaiken aikaa enemmän. Pelko ja huoli omasta pärjäämisestä ja tulevaisuudesta on aito ja kasvaa kaiken aikaa. Oma ja läheisten arvo on mitätön, rooli yhteiskunnassa olematon. Joskus jo toisessa tai kolmannessa polvessa. Eriarvoisuus kasvaa, vähäosaisuus periytyy ja syvenee. Siinäpä otollinen kasvualusta ääriajattelulle ja -teoille.

Kun tarjolle tulee tilaisuus vielä huonommassa asemassa olevien vihaamiseen ja halveksuntaan oman arvontunteen nostamiseksi, ei ihme, että siihen tartutaan. Somessa löytyy paljon samanmielisiä, joukko luo turvaa ja arvoa. Ja eipä aikaakaan, kun meilläkin soivat trumpetit.

Mitä tekevät hyväosaiset, eliitti ja auktoriteetit? Me heilutamme sormea, osoitamme vihaa ja halveksuntaa, kieltäydymme keskustelusta ja kuuntelemasta. Painamme painettuja, vähättelemme, pilkkaamme ja hyljeksimme arvottomia.

Nyt kannattaisi kaikkien kuunnella, avoimin mielin ja aidosti arvostaen – jokaista ihmistä, sitä rasistiakin. Tarttua jokaiseen tilaisuuteen kohdata ja yrittää ymmärtää vastapuolta. Halveksunnan ja paheksunnan, kasvattamisen ja sivistämisen sijaan pohtia, mistä mielipiteet kumpuavat. Ja pyrkiä vaikuttamaan oireiden sijaan syihin, joista ääriajattelu versoo. Sitä kautta muuttuvat mielipiteetkin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Trump, some, kupla, keskustelu, arvo

KESKUSTELUA KUPLASSA

Torstai 3.3.2016 klo 14:18

kuplat.jpg

Ylen A2-ilta ottaa riskejä ja uudistaa journalismia. Suoraan lähetykseen, jossa keskustellaan ajankohtaisesta ja tunteita herättävästä teemasta, kutsutaan mukaan myös muita kuin mediassa perinteisesti ääneen pääseviä auktoriteetteja – korkeasti koulutettuja asiantuntijoita, tutkijoita, poliitikkoja, toimittajia tai yritysten ja järjestöjen johtajia.

Uutta tehdessä ja riskejä otettaessa lopputuloksesta ei voi olla etukäteen varma. Joskus onnistuu jo ensimmäisellä kerralla, toisinaan kehittelyyn menee jonkin verran aikaa, joskus epäonnistutaan kokonaan. Mutta ilman riskinottoa ei uutta luoda, se on varmaa.

Eilisen 2.3.2016 illan teemana oli turvattomuus ja kutsuttuja moninainen joukko. Tekijöiden tavoitteena oli saada samaan tilaisuuteen teemassa aikaisemman tiedon perusteella löydetyt ääripäät ja muita siitä väliltä.

Muutama tunti ennen illan keskustelua somessa alkoi kuhina.

Kolme mukaan kutsuttua kansanedustajaa, Jani Toivola (vihr), Nasima Razmyar (dem) ja Outi Alanko-Kahiluoto (vihr) kieltäytyivät osallistumasta keskusteluun.

Alanko-Kahiluoto perusteli kieltäytymistään sillä, että ohjelman asetelma on ongelmallinen ja vastakkainasetteluja ruokkiva. Hänen mielestään keskustelun ainoa ääripää ovat rasistit, jotka kaikin tavoin ruokkivat vihaa ja ennakkoluuloja. Heitä hän ilmoitti halveksivansa. Lisäksi Alanko-Kahiluoto toivoi, että voitaisiin käydä julkista, rakentavaa, avointa ja asiallista dialogia jollakin muulla konseptilla.

Outi Alanko-Kahiluoto siis haluaa edistää ennakkoluulotonta, avointa ja tasa-arvoista keskustelua ja ajattelua. Keinoksi hän valitsi kieltäytymisen ennakkoluulojen perusteella avoimesta keskustelusta itseään alempiarvoisena pitämiensä ihmisten kanssa, joista hän esitti vihaa huokuvia kommentteja.  

Kieltäytyneiden kannattajat ja monet toimittajat olivat tohkeissaan. Ohjelma haukuttiin yhdessä lyttyyn ja monin tavoin todisteltiin toisille samanmielisille, että A2 on roskaa, eikä sitä kannata katsoa. Kommenttien perusteella luulin ensin, että keskustelu on jo käyty. Mutta mitä vielä, sehän olikin vasta tulossa. Toimittajien ilkunnassa oli tunnistettavissa yhteys kettuun ja pihlajanmarjoihin, kaikkien osalta syvä halveksunta muuta mieltä olevia kohtaan.

Poistuinkin foorumilta pian, sinne ei toisia näkökulmia kaivattu.

Samaan aikaan toisaalla kansanedustaja Emma Kari (vihr) kauhisteli opintotuen ”hirvittävää romutusesitystä” ja kannusti kaikkia esitystä kaatamaan ja mieltään osoittamaan.

Karin kannattajien kommenteissa menivät puurot ja vellit sekaisin, ja lopulta joku kysyi, mitä oikein on esitetty. Laadin esityksen faktoista tiivistelmän ja kerroin, että tuki olisi mielestäni edelleen hyvä, vaikerrukseen ei ole aihetta. Otinpa esimerkiksi tyttäreni, jolle opinnot, työt ja harrastukset maistuvat ja opinnot etenevät aikataulussa.

Siitä alkoi sataa henkilöön meneviä kommentteja ja vihaa sekä minun että tyttäreni niskaan. Kateuden kalkki tytärtäni kohtaan miltei tikahdutti monet. Kehottipa eräs opiskelija suoraan minua aikuisena olemaan neuvomatta ja pysymään poissa opiskelijoiden keskusteluista. Tällä ”ei aikuisella” opiskelijalla oli ikää 37 vuotta.  

Poistuin tältäkin foorumilta ymmärtäen, että somen kuplassa keskustelevat samanmieliset eivät halua muita mukaan. Eivät ainakaan meitä aikuisia, jotka olemme tutkintomme rahoittaneet korkeakorkoisella lainalla ja työllä ja hoitaneet lapsemme ilman subjektiivista päivähoito-oikeutta, ja olemme silti tyytyväisiä elämäämme. Tai meitä, jotka haluamme kuulla myös itsemme kanssa toista mieltä olevien ajatuksia ja kannanottoja, ja muidenkin kuin eliitin määräämien auktoriteettien.

PS: Olen itsekin vastikään ollut opiskelija. Sain 18 kuukauden ajan aikuiskoulutustukea, ja kun sen taso (samaa tasoa ansiosidonnaisen työttömyysturvan kanssa) minulle aikoinaan selvisi, koin olevani onnekas ja etuoikeutettu, ja muistin sen monesti myös sanoa. Arvelin myös, ettei etu nykyisessä taloudellisessa tilanteessa voi kauan samalla tasolla jatkua. Arvaukseni osui oikeaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: A2-ilta, opintotuki

CARUNA JA AUTUAAT TIETÄMÄTTÖMÄT

Keskiviikko 10.2.2016 klo 21:28

yllatys.png

Valtionyhtiö Fortumin aiemmin omistamat sähkönjakeluverkot päätettiin pari vuotta sitten myydä kansainvälisille pääomansijoittajille. Kaksi suomalaista eläkeyhtiötä, Elo ja Keva, lohkaisivat samalla verkkolimpusta tukevat kanttipalat, arvatenkin hyvät tuotot tähtäimessään. Uusi uljas yhtiö ristittiin Carunaksi.

Ja eipä aikakaan niin voi kauhistus. Yllättävä totuus paljastui – sijoittajamokomat toimivat Carunan suhteen samalla tavalla kuin vastaavissa tilanteissa kautta markkinatalouden tunnettujen aikojen.

Ostajaveijarit siirsivät maksamansa kauppahinnan uuden yhtiön velaksi, josta emo perii rapsakkaa korkoa. Hyvin tunnetulla konstilla on kuvaava nimi, velkavipu. Sillä saadaan hyvän bisneksen tuotot synnyinmaassaan nollaan, ja siirretyksi sinne, missä verokarhun käsi on vähemmän karttuisa. Ja jotta mukava tulovirta ei jatkossa ehtyisi, Carunan tuotteen hinnat pompsautettiin pilviin heti oitis, kun valvojan silmä vältti.

Kuvio on jokaiselle kauppatieteitä peruskurssinkin verran opiskelleelle tai taloutta aktiivisesti seuraavalle tuiki tuttu, siinä ei ole yhtään yllättävää osaa.

Tragikoomisen näytelmän seuraava näytös mennee sekin genren tutulla käsikirjoituksella. Kun Caruna on kupattu kurjaan kuntoon, se myydään takaisin alkuperäiselle omistajalle, toki velkoineen päivineen.

Ei tässä näin pitänyt käydä, huutavat päätöksen tehneet poliitikot tuskissaan.

Asiaa valmistelleet virkamiehet ovat viisaasti hiljaa, heille lopputulos ei varmasti yllätys ollut. Asiantuntijat todistavat samaa, muun muassa Aalto-yliopiston yritysjuridiikan professori Petri Kuoppamäki (HS 9.2.2016) muistuttaa markkinatalouden ja kilpailun perustason periaatteista. Hänen mukaansa yrityksen ostamiseen on yleensä kolme perussyytä.

1) Tavoitellaan mittakaavaetua eli ostettava liiketoiminta yhdistetään suurempaan kokonaisuuteen. 2) Ostettava liiketoimintaa rationalisoidaan ja tuotot paranevat sitä kautta. 3) Ostaja uskoo muutoin saavansa ostettavasta liiketoiminnasta paremman tuoton kuin aikaisempi omistaja.

Kovin suuri neropatti ei tarvitse olla, jotta oivaltaa kaikkien Carunan ostajien tähtäimessä olleen kolmas kohta. Sijoittaja tavoittelee parasta mahdollista tuottoa.

Yllätys se silti tuntuu olleen päättäjille, maamme korkeimmalle poliittiselle johdolle vuonna 2014. Silloin kokoomuksen, demareiden, vihreiden, kristillisten, vasemmistoliiton ja ruotsinkielisen kansanpuolueen surullisen kuuluisa sextetti oli vielä kasassa. Kaikki sextettiläiset vakuuttavat yhteen ääneen viattomuuttaan, kaupan seuraukset olivat heille ihan ymmyrkäinen yllätys.

Selitys naurattaisi, ellei siihen sisältyisi onneton umpikuja.

Jos päättäjät todella eivät arvanneet, mitä tuleman pitää, heidän tietonsa ja ymmärryksensä asioista, joista he ovat vastuussa, täytyy olla anteeksiantamattoman heikolla tasolla. Mieluummin melkein uskoisin, että kärkirivin poliitikot valehtelevat kaikki tyynni. Mutta eipä sekään kovin mukavalta vaihtoehdolta tunnu.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Caruna, sähkönsiirto, pääomasijoitus, markkinatalous, kilpailu

PITÄÄ PÖYRISTYÄ, EI EHDI AJATELLA

Torstai 4.2.2016 klo 11:15 - Taina Kivelä

mitaihmetta.jpg

 

Presidentti Sauli Niinistö piti kevätkauden työt aloittaville kansanedustajille puheen. Some ja media täyttyivät hetkessä kommenteista ja tulkinnoista. Oltiin puolesta ja vastaan, kehuttiin ja haukuttiin. Hämmennyttiin, oltiin äimänä ja pöyristyneitä. ltalehti hehkutti dramatiikkaa, muut muita ylisanoja.

En ollut puhetta kuunnellut enkä lukenut. Mediamölystä ja somekohusta ei saanut selvää, mitä Niinistö oli sanonut. Onneksi puhe oli kuunneltavissa ja luettavissa monissa lähteissä. Sen jälkeen oli selvää, että moni ei kommentoinut sitä, mitä oli sanottu. Kommentit koskivat omaa tulkintaa – joka laitettiin tietenkin surutta presidentin suuhun – ja omia johtopäätöksiä siitä, mitä omasta tulkinnasta seuraisi.

Ja sitten vouhkaamaan. Hetkeäkään miettimättä. Somessa pitää olla salaman nopea, muuten joku ehtii ensin esittämään saman, ainutlaatuisen ajatuksen, joka minulla ensiksi pälähti päähäni. Ja media seuraa somea sopuleina perässä. Lopputuloksena mediassakin pohditaan sitä, mikä on somessa, ei sitä, mitä oikeasti on sanottu.

Presidentin puheen päällimmäisenä pöyristyksenä näytti olevan ajatus, että kansainväliset sopimukset kaipaisivat päivitystä. Niitä ei kuulemma saisi kyseenalaistaa. Puhumattakaan pyhästä perustuslaista. Voi sitä poloista päättäjää, jonka on pakko todeta tarve, ja virkamiestä, jonka on ryhdyttävä toimeen.

Kansainväliset sopimukset ja lait ovat ihmisten tekemiä. Ne heijastavat aikaansa ja tekijöitään, sen hetken arvoja, tilannetta, tapahtumia sekä ajatuksia, käsityksiä ja arvauksia siitä, mitä tulevaisuudessa voisi tapahtua.

Maailma muuttuu ja tapahtuu odottamattomia ja yllättäviä asioita. Silloin myös sopimusten ja lakien täytyy muuttua. Silloinkin, kun arvot ovat pysyneet samoina.

Presidentillä on mielestäni oikeus tunnustaa sopimusten ja lakien muutostarve, ja pohtia myös menettelyä tilanteessa, jossa muutoksia ei voi enää odotella. Harvalla riittää rohkeus ja motivaation tämän sanomiseen, sillä viestintuoja ammutaan varmasti. Some- ja medialynkkaus alkaa ennen kuin ajatus on valmis.

Joskus, tai pikemminkin aina, olisi kuitenkin hyvä vetää henkeä ja tuumata. Hetki, jopa toinenkin. Ehkä jopa yön yli. Ja reagoida vasta sitten. Vaikka somessa olisi silloin jo uusi rieha meneillään.

PS: Minä ymmärsin presidentin puheen kärjen näin: Nykytilanteessa on suuri riski, että yksi jos toinen Euroopan valtioista ei pysty, tahtoi tai ei, noudattamaan kansainvälisiä sopimuksia, jotka koskevat pakolaisia, turvapaikkoja ja maahanmuuttoa. Riski on osin jo realisoitunut, ja siksi EU:n pitäisi yhdessä sopia menettelytavoista, jolla nämä omaehtoiset tulkinnat ja irtiotot estetään. 

Jälkipuintia uuden tiedon valossa (8.2.2015):

MTV:n 3.2.-5.2.2015 teettämän tutkimuksen mukaan kansalaisilla ei ollut vaikeuksia tulkita presidentin puhetta. Yli 90 % piti puhetta hyvänä, ja 100 kehuvan kommentin perustelut osoittavat, että puheesta pitäneiden joukossa sen sisältö oli ymmärretty varsin samalla tavalla.

Kymmenen moittivaa kommenttia taas poikkesivat varsin paljon toisistaan. Joku kaipasi jyrkempiä kantoja, yksi piti puhetta rasistisena, jonkun mielestä presidentiltä oli jopa todellisuudentaju kadonnut. 

Kaikkien puhetta vaikeaksi ja moniselitteiseksi moittineiden olisi varmaankin hyvä miettiä reaktiotaan ja sen taustoja. Aivan erityisesti median ammattilaisten, joiden tehtävä on ainakin pyrkiä objektiivisuuteen omasta kannasta riippumatta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: presidentti, puhe, maahanmuutto

TEEMU SELÄNNE JA NELJÄS VALTIOMAHTI

Lauantai 30.1.2016 klo 16:26

Hah_hah.jpg

 

Lokakuussa kirjoitin yksiäänisestä mediasta, johon mahtuu yksi uutisaihe kerrallaan. Sama meno jatkuu edelleen, nyt tapetilla on urheilulegenda Teemu Selänteen twiiteissään ja blogissaan esittämät mielipiteet, jotka käynnistävät kaiken järjen ja kohtuuden rajat ylittävän somekohun ja mediametelin.

En ota kantaa Selänteen teksteihin, vaan tartun valtamedian journalistien esittämiin ajatuksiin asiasta. Moni heistä kommentoi, että Teemun olisi pitänyt pystytellä lestissään ja pidättäytyä yhteiskunnallisesta keskustelusta.

Ylen Pressiklubissa 29.1.2016 vieraana ollut Iltalehden politiikan toimittaja Tommi Parkkonen arvioi urheilijoilla olevan sama oikeus kommentointiin kuin muillakin. Parkkonen otti joviaalisti vertailuun Teemu Selänteen ja Tohmajärven sivistysvaliokunnan keskustalaisen puhteenjohtajan, ja kertoi heillä olevan yhtä suuri oikeus kommentointiin kuin kellä tahansa muulla.

Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Pia Elonen säesti kollegaansa leikkisästi: ”Sehän on hyvää treeniä, meillähän on eduskuntaan noussut kaiken maailman hiihtäjää, korkeushyppääjää, painijaa ja myös jääkiekkoilijaa…”. Ruben Stiller hymyili muikeasti haastateltaviensa nokkelalle sanailulle.   

Ylen Aamu-tv päästi 25.1.2016 ääneen Rajat Kiinni -kansanliikkeen edustajat, ja pyysi myöhemmin anteeksi huonoa valintaa, jonka seurauksena eetteriin pääsi rasistisia ajatuksia ja kantoja. Itse en ohjelmaa katsonut tai kyseistä kansanliikettä tunne, joten tietoni tässä perustuu muiden arvioihin.

Molempia keskusteluja vaivaa sama harha. Illuusio siitä, että media ja toimittajat voisivat edelleen määrätä, ketkä yhteiskuntaa koskevaan keskusteluun saavat ja voivat julkisesti osallistua. Toimittajat takertuvat menneen maailman työnjakoon, jossa neljännen valtiomahdin ammattilaiset valitsivat asiat, joista keskustellaan ja ihmiset, joiden mielipiteet ovat arvokkaita ja relevantteja. Nämä asiat ja ihmiset pääsivät norsunluutorneihinsa muinoin kivunneen rälssin päätöksellä ääneen. Tosin vain niiltä osin, kun rälssi katsoi aiheelliseksi.

Some muutti kaiken. Nyt ääneen pääsee kuka vain ja ilman kenenkään sensuuria. Virallinen media yrittää kynsien hampain pitää valtaansa tai edes sen illuusiota yllä. Keinoiksi se on valinnut muun muassa väheksynnän ja väärät tulkinnat.

Samaan aikaan kun Teemu Selänteen yhteiskunnallisten kommenttien painoarvoa väheksyttiin, niitä analysointiin samalla seulalla kuin ammattimaisten poliitikkojen ja päätöksentekijöiden. Someraivon vielä ymmärrän, mutta valtamedian menettely oli tarkoitushakuinen, eikä tulos tehnyt oikeutta kenellekään.

Kun kirjailija Laura Lindstedt tai joku muu kulttuurin ja taiteen saralla ansioitunut päättää ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, heidän asiantuntemustaan muulla kuin omalla ammattialallaan kyseenalaistetaan harvoin. Päinvastoin, kulttuurieliitin kommentit otetaan mediassa vastaan hurraahuutojen saattelemana ja niitä toistellaan kaikilla mahdollisilla foorumeilla, koskivatpa ne sitten politiikka, taloutta tai tiedettä.

Yhteiskunnallisen keskustelun taso ei menneen maailman asentein ja menetelmin nouse, niillä ruokitaan vastakkainasettelua, yhteiskunnan eriarvoistumista, ihmisten stereotyyppistä karsinointia ja tahallista väärinymmärrystä.

Josko mediankin olisi aika astua tähän päivään, jopa vilkaista huomiseen?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Teemu, Selänne, Pressiklubi, Pia Elonen, Tommi Parkkonen

VIELÄ KERRAN LAURA LINDSTEDT

Tiistai 22.12.2015 klo 13:08 - Taina Kivelä

Oneiron_22.jpg

 

Kirjailija Laura Lindstedt sai toisesta romaanistaan Oneiron kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Hänen palkintopuheestaan nousi kohu, kantoja esitettiin puolesta ja vastaan. Nyt kirjailija ja kolumnisti Tiina Raevaara (HS 22.12.) puolustaa kollegaansa ja suomii niitä, jotka häntä paheksuivat.

Minä kuulun Raevaaran moittimaan joukkoon. Mutta toisin kuin Raevaara väittää, arvosteluni ei kohdistunut Lindstedtin mielipiteisiin, työhön tai elämäntapaan, vaan foorumiin ja kontekstiin, joissa mielipiteet esitettiin. Lisäksi esitin blogissani (27.11.) omia näkemyksiäni Lindstedtin teemoista, minulla lienee siihen Raevaarankin mielestä yhtäläinen oikeus kuin Lindstedtillä ja hänellä itsellään.

Laura Lindstedt, kuten kaikki muutkin, saavat olla minun puolestani mitä mieltä haluavat, ja meillä kaikilla on onneksi vapaus tuoda ajatuksemme julki. Menestyneillä ja tunnetuilla taiteilijoilla, kuten Lindstedtillä ja Raevaaralla on siihen erityisen hyvä mahdollisuus – he voivat puhua sekä taiteensa että sen myötä saamansa julkisuuden kautta.

Palkintotilaisuus ja voittajan juhlapuhe eivät mielestäni ole kuitenkaan siihen sopiva paikka. Minusta silloin pitäisi iloita ja kiittää. Se, kelle kiitoksen haluaa osoittaa, on puhujan vapaasti valittavissa. Kiitosta ei välttämättä tarvitse osoittaa niille, joilta palkinnon saa.

Kun Lindstedt päätti jättää ilonsa ilmaisematta ja käyttää tilaisuuden toisin, hän perusteli menettelyä ”omalla 15 minuutillaan julkisuudessa”. Samalla hän osoitti olevansa häikäilemättömän opportunistinen ja valheellinen.  

Finlandia-palkinnon voittaneella kirjailijalla on taiteensa lisäksi tarjolla ylen määrin julkisia tilaisuuksia, joissa voi mielipiteensä (mistä tahansa) kertoa. Hänestä kirjoitetaan lukemattomia juttuja, joiden teemat hän saa haastateltavana valita. Hän pääsee mukaan keskusteluohjelmiin ja monelle muulle foorumille.

Tuomalla poliittiset kantansa esille nimenomaan palkintopuheessaan Lindstedt maksimoi ajatuksiensa uutisarvon ja sitä kautta kirjansa ilmaisen mainoksen. Ja kaupan päälle tuli kulttuuripiirien ihailu ja ylistys.

Otetaan ajatusleikki. Kuvitellaan, että voittaja, joka asemoisi itsensä poliittisesti oikealle, olisi päättänyt kehua hallituksen toimia ja pakkolakeja ja nimennyt niistä suosikikseen vaikkapa kulttuurimäärärahojen leikkaukset.

Olisivatko ne, jotka Lindstedtiä ylistävät, toimineet silloin samoin? En jaksa uskoa. Silloin tilalle olisivat varmaankin tulleet tyrmistys ja paheksunta, puolustajien ja ihailijoiden mielipide olisi kääntynyt päinvastaiseksi.

Minä sen sijaan olisin ollut siinäkin tapauksessa samaa mieltä. Olisin pitänyt foorumia ja kontekstia vääränä, puhujaa opportunistina ja hänen arvostelukykyään huonona. Ja jättänyt kirjan ostamatta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Finlandia, Laura Lindstedt, puhe, Tiina Raevaara, vaikeneva taiteilija

KAUKANA KAVALA MAAILMA

Tiistai 1.12.2015 klo 16:16 - Taina Kivelä

Kuusamo

 

Lapsuuden maisemissa on jo talvi. Ei vielä kova – suoja ja pakkanen vuoropäivin. Ensin sataa vettä, sitten taas kylmenee. Kohta saadaan lisää pakkaslunta haperoisen hangen peitoksi. Päiväksi lauhtuu taas, mutta yön jälkeen on kantohanki. Se hohtaa hopeaa talven viistossa valossa.

Lähden kävelylle, otan sauvat mukaan. Niiden kanssa on helpompi pysyä pystyssä iljanteisella polulla, jonka päällä on kevyt viti. Se nousee askelista ja sauvaniskuista lentoon, hopeiseksi pölyksi, joka kutittaa kasvojen paljasta ihoa, ennen kuin sulaa ja haihtuu kuivaan ilmaan.

Kierrän Kuusamonjärven lahden pohjoispuolta. Kesällä avattiin Kirkkosaarelle rakennetut sillat, nyt pääsee järventakaa saaren kautta suoraan kylän keskustaan. Tai kaupunkihan se nykyisin on. Vaihtelen tahtia niin, että lämpö pysyy, mutta hiki ei nouse pintaan. Kun hengitys alkaa huuruta, vauhti on liian kova, pitää löysätä.

Istun puupenkille saaren itäisellä laidalla, se on kuiva mutta kylmä. On hiljaista, ketään ei liiku saaressa juuri nyt, liikenteen äänet eivät tänne kanna. Sielu lepää maisemassa, suljen silmät ja hengitän syvään ilmaa, jonka makua on mahdoton kuvata.

Katson kun järven selkä saa pehmeän lumipeitteen. Talven väsynyt valo hukkuu pyryn sekaan, valkoinen valkoiseen, ja maisemasta tulee samea. Jos en tietäisi tuntureista, en näkisi niitä järven takana. Mutta siellä ne ovat. Ja niiden takana toiset, ja vielä toiset, Jäämerelle saakka. Välissä joet, järvet, kosket, kurut, korvet ja suot. Ja lopuksi tundra, ikiroudan maa.  

Takarannalta kuuluu koiran haukku, hidas, räyheä ja matala. Karhukoira, luulisin, uros ja iso. Läheltä vastaa kova, kirkas ja nopea, pystykorvanaaras. Vastarannalta kuuluu kolmas, sekin omanlaisensa. Tätä en tunnista, en osaa edes arvata. Kaiku toistaa kuoron, joka kohta vaikenee. On taas hiljaista.

Istun niin kauan, että alkaa palella. Kylmä viistää selkäpiitä pitkin niskaan ja hiustenjuuriin, värinä kulkee vastasuuntaan. Nousen ylös ja jatkan matkaa, ylitän toisen sillan ja jatkan etelärantaa, kirkon taakse ja takaisin keskustan kautta, Ouluntietä pitkin.

Kotona odottavat vanhemmat, kahvit ja sauna. Täällä on hyvä olla.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kuusamo, lumi, maisema, talvi, koti

KUKA ONKAAN ETUOIKEUTETTU, LAURA LINDSTEDT?

Perjantai 27.11.2015 klo 15:04 - Taina Kivelä

shame.jpg

Kirjailija Laura Lindstedt sai toisesta romaanistaan Oneiron kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Juhlapuheessaan hän haukkui pataluhaksi ne, jotka ovat hänen kirjoitustyönsä tehneet mahdolliseksi.

Jos esimerkiksi huippu-urheilija menettelisi samoin, hän voisi Vuoden urheilija -palkinnon saadessaan ohittaa juhlapuheessaan ilon ilmaisut ja kiitokset. Sen sijaan sankari suomisi ankarin sanoin sponsoreitaan, urheiluorganisaatioita, seuraansa ja muita rahoittajiaan syyttäen näitä esimerkiksi korruptiosta, doping-sotkuista, petoksesta, kiristyksestä, verokikkailusta ja tekopyhyydestä.

Vaikka moitteiden taustalla olisi aito huoli ja aihetta, saattaisi joku "matalamielinen" sponsori pahoittaa mielensä ja jopa vaihtaa tukensa kohdetta. Tai sitten ei, jos pitäisi itse urheilua tärkeämpänä kuin urheilijaa. Joka tapauksessa puhe ei kovin monen juhlamieltä nostaisi.

Jossakin muussa kontekstissa olisin viitannut puheelle kintaalla, mutta nyt tartuin sanan säilään minäkin. Minusta puhe oli mauton ja huonosti harkittu, ja foorumi oli väärä. 

Puheessa ilmestyskirjan petoina esitetyt rikkaat kuuluvat maamme ja yhteiskuntamme – jossa on mahdollista kirjoittaa romaania kahdeksan vuotta muuta työtä tekemättä – marginaaliin. Laura Lindstedt taas kuuluu toiseen marginaaliin: valtion palkinnoilla ja apurahoilla sekä muilla sosiaalietuuksilla työtä tekevien taiteilijoiden onnekkaaseen pieneen joukkoon.

Minun moniarvoiseen Suomeeni mahtuvat molemmat marginaalit, vaikka kumpaankin liittyy mielestäni sekä hyviä että huonoja asioita. Ymmärrän kuitenkin hyvin, että mikäli jommankumman marginaalin elinmahdollisuudet heikkenevät, rikkaiden menetyksestä kärsisimme me kaikki: niin rikkaat, keskiluokka kuin köyhätkin. Sen sijaan Lindstedtin marginaalin elinolojen heikennyksesstä kärsisivät ennen kaikkia marginaali itse, me muut saattaisimme pärjätä jopa paremmin.

Raaka tosiasia nimittäin on, että taiteen luojia Suomessa riittää yllin kyllin, sen sijaan työn luojista – joita juuri rikkaat ja etuoikeutetut samoin kuin keskiluokka usein ovat – on huutava pula. Jos jostakin on siis luovuttava, valintani ei ole vaikea.

Ja vielä tuhoisampaa on, jos keskiluokan, joka tosiasiassa rahoittaa suurimman osan niin Lindstedtin valtionpalkinnosta kuin muistakin tulonsiirroista varakkaimmilta köyhemmille, elinolot huononevat merkittävästi. Siitä kärsisivät kaikki, niin rikkaat, keskiluokka ja kaikkien eniten köyhimmät. Ja juuri näin Suomessa on nyt käymässä, jos nykymeno jatkuu.

Jotakin pitäisi siis tehdä, ja pian. Siitäkin yrityksestä Laura Lindstedt moitti päättäjiämme ankarin samoin. Näihin moitteisiin en ota kantaa, mutta tiedän, että moni on tästäkin Laura Lindstedtin kanssa eri mieltä.

Vapaassa maassa me kaikki voimme esittää kantamme esimerkiksi tämän blogikirjoituksen keinoin. En silti usko, että kannanottoni Lindstedtiä tai suuria joukkoja tavoittaa. Sen sijaan Lindstedtin ajatukset tavoittivat minut ja monet muut. Siinäkin suhteessa Lindstedt kuuluu pieneen etuoikeutettuun joukkoon.

Tänä vuonna jätän haikein mielin Finlandia-palkitun kirjan ostamatta. En halua enää rahoittaa enempää (kuin tulonsiirtojen kautta pakosta joudun) Laura Lindstedtin täydellisen virkkeen hiontaa. Ostan sen sijaan jonkun muun monista erinomaisista suomalaisista kirjoista. Minä nimittäin haluan, että hyvän taiteen tekeminen jatkuu edelleen Suomessa.

2 kommenttia . Avainsanat: Finlandia, Laura Lindstedt, puhe

MEDIA ILMAN MAINOKSIA

Tiistai 17.11.2015 klo 19:28 - Taina Kivelä

placeholder15-1024x678.jpg

 

Tämä on lyhyt kirjoitus. Toivon, että viestini saavuttaa samaa mieltä olevat, joita uskon olevan paljon. Ja ennen kaikkea median tekijät ja päättäjät. Printin, verkon, liikkuvan kuvan, television, radion ja mitä niitä onkaan. 

Haluan median ilman mainoksia. Ihan kokonaan ilman mainoksia. Ja haluan sen pian.

Olen valmis maksamaan sisällöstä, aivan erityisesti hyvästä sisällöstä. Maksan jo nyt, mutta samalla rahalla tulee "pyytämättä ja yllätyksenä" mainoksia, jotka pilaavat iloni.

Mainokset hidastavat, estävät, haittaavat, häiritsevät, ärsyttävät, suututtavat, puuduttavat, nostavat sapen suuhun ja kielelle sanoja, joita en viitsisi edes ajatella.  

Pikku hiljaa olen luopunut mediasta toisensa jälkeen, kun en jaksa odotella ja etsiskellä haluamaani sisältöä mainosten ja muun roskan seasta. Kyllä saa olla mielenkiintonen twiitti, että viitsin klikata linkkiä. Ei ole monta tullut viime aikoina vastaan.

En halua juuri minulle räätälöityä ja kohdistettua mainontaa, en halua tarjouksia enkä tilaajalahjoja, yleismainoksista puhumattakaan. En halua edes tietoa tulevista ohjelmista lukemani ja katsomani väliin. Ohjelmatiedot ja muu tarpeelinen sisältöä koskeva informaatio voidaan tarjota erikseen, katson kun huvittaa.

Kuka tartuu toimeen ja tekee median ja uutisten suurkuluttajalle sopivan tarjouksen, ilman ainuttakaan mainosta? Erilaisiiin viestimiin käyttämäni vuosittainen summa on jo varsin suuri, eikä raja ole sillä sunnalla tullut vielä vastaan. Pulma on tarjonnan, tekniikan ja sisällön puolella.

Ne jotka ovat valmiita kestämään mainoksia, maksakoot mediastaan vähemmän. Se sopii minulle hyvin.

Ja vielä yksi toive, toiselle taholle tosin. Olisi mukava saada hyvää sisältöä luotettavasti ja nopeasti toimivia kanavia pitkin. Mutta se onkin jo toisen tarinan aihe.

Kommentoi kirjoitusta.

AAMULLA KAIKKI ON TOISIN

Lauantai 7.11.2015 klo 10:47 - Taina Kivelä

Sotemallit_ja_valtapuoleet.gif

Aamulla kaikki on toisin, riita ratkaistu ja kirkko rakennettu keskelle kylää. Yön tunteina hallitus kokosi sosiaali- ja terveysalueita koskevassa kiistassaan rivinsä ja päätyi 18 itsehallintoalueeseen ja 15 Sote-alueeseen.

Ylen mallintaman vallanjaon näkökulmasta molemmat aluejaot tuottaisivat nykytilassa lähes samanlaisen vallanjaon toimiessaan vaalien perustana, kuten kuvasta näkyy.

Paljon porua, vähän villoja, tekisi mieli sanoa, mutta tuskin asia aivan näin on. Maanantaina saadaan arvioitavaksi lisää tietoa mallin yksityiskohdista, joissa lienee ratkaistuna muitakin suuren uudistuksen kipukohtia, josta kiistassa oli lopulta kyse. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Sote, hallituskriisi

SOTE-SOTA JA ALUEIDEN VALTIAAT

Perjantai 6.11.2015 klo 18:21 - Taina Kivelä

Yle on piirtänyt karttoja eri Sote-mallien vaihtoehdoista ja uutisoi, että Keskustan suosima 18 alueen malli toisi puolueelle alueellisen vallan jättipotin, puolet alueista.

Tarkemmin Ylen karttoja tiiraillessa huomaa helposti, että alueiden lukumäärällä ei Keskustalle kovin suurta väliä ole: se pärjää kaikissa vaihtoehdoissa hyvin. Alueista sille tulisi pienimmillään 40 prosenttia (viiden alueen malli) ja suurimmillaan 60 prosenttia (kymmenen  alueen malli), kuten kaaviosta jutun alla nähdään.

Keskustan valitsema 18 alueen malli on itse asiassa toiseksi huonoin tarjotuista vaihtoehdoista, jos kriteerinä on Ylen laskentaopin mukainen alueellinen valta.

Sen sijaan kokoomukselle alueiden lukumäärällä on iso merkitys. Sen alunperin suosima viiden alueen malli toisi sille jättipotin, 60 prosentti alueista, kun taas 18 alueen mallissa se olisi suurin puolue vain 28 prosentilla alueista. Lisäksi se saisi kaikissa yli kymmenen alueen malleissa riesoikseen pahimman hallituskilpakumppaninsa sosiaalidemokraattien hallitsemia alueita. Kokoomuksen kompromissiksi mainostamasta viidentoista alueen mallista ei tosin ole karttaa olemassa.

Perussuomalaiset taas viis veisaavat alueiden määrästä ymmärrettävästä syystä. Mikään malli ei tuo sille yhdellekään alueella valtapuolueen roolia.

Tarkastelu saa tuumamaan, olisiko sittenkin niin, että alueiden määrällä mitattu suhteellinen valta on kynnyskysymys vain kokoomukselle, ja muilla ratkaisevat muut asiat?

Sotemallit_ja_valta.jpg

Lue lisää »

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Sote

YKSIÄÄNINEN MEDIA

Maanantai 26.10.2015 klo 12:10 - Taina Kivelä

insight7.jpg

 

Suomen sananvapaus ja median moniäänisyys on minulle ja monelle muulle tärkeä asia. Seuraan monia viestimiä saadakseni tietoa eri teemoista ja asioista tai useita eri näkökulmia samaan, yhteiskunnallisesti merkittävään teemaan. Viime aikoina intoni on alkanut kuitenkin laantua, sillä sisältö tuntuu olevan sama mediasta ja kanavasta riippumatta.

Tänään tapetilla on perussuomalaisen puoluesihteerin Sebastian Tynkkysen erottaminen puolueesta. Tahdoin tai en (en tahdo), saan tietää erottajien, erotetun, tutkijoiden, professorien, kollegojen, vastustajien, kannattajien ja kummin kaimojen kannat asiaan, vaikka en lue kuin otsikot. Palstatilasta päätellen Tynkkysen ero on Suomen politiikan ja yhteiskunnan tärkein asia juuri nyt (ei muuten ole).

Viime viikolla kohistiin (tarkennus: media kohisi) puhemies Marja Lohelan (perus) näkemyksestä asiallisesta pukeutumisesta eduskunnassa.  Lohela ei käsitystään oma-aloitteisesti julki tuonut, vaan suostui vastaamaan toimittajan asiaa koskeviin kysymyksiin politiikan toimittajien kyselytunnilla. Kävi ilmi, että Lohelan maku pukeutumisessa on konservatiivinen, ja edustajien vaatevalinnat vaikuttavat hänestä joskus liian rennoilta.

Siitähän riemu repesi.

Mediassa vastahakoinen vastaus muuttui pakottavaksi pukukoodiksi ja nykytilan riettaudeksi, vaikka Lohela ei tietääkseni kumpaakaan kantaa esittänyt. Hänen piikkinsä nämä kuitenkin surutta laitettiin. Lisäksi totena esitettiin, että puhemies arvelee naisten paljaiden olkapäiden saavan miesedustajien päät pyörälle ja ajatukset askaroimaan muussa kuin maan edussa. Mistä moinen absurdia on peräisin, sitä tarina ei kerro, ei tietääkseni ainakaan puhemiehen päästä. Sinne se kuitenkin sijoitettiin.

Lohelan tai kenenkään muunkaan vaatemaku ei minua kiinnosta. Meillä kaikilla on oma näkemyksemme asiallisesta pukeutumisesta eri tilanteissa. Virallisissa tilanteissa harkintaa helpottaa kutsussa tai oppaissa esitetty pukukoodi, jota voi halutessaan noudattaa. Jos ja kun Lohelan maku on konservatiivinen, se ei uhkaa tai haittaa mitään tai ketään, sen enempää kuin paljaat olkapäätkään.

Lohelan makua huolestuttavampaa on, jos toimittaja ei politiikan kyselytunnilla puhemieheltä edes nykyisessä poliittisessa turbulenssissa parempaa kysyttävää keksi, ja valtamediat vielä nostavat yksimielisesti ja -äänisesti asian useamman päivän uutiskärjeksi. Puhumattakaan marginaalista ja viihdeohjelmista.

Se kyllä uhkaa median uskottavuutta ja haittaa liiketoimintaa.   

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: media, puhemies, Lohela, Tynkkynen, ero

MITÄ TYÖNANTAJALTA SAA?

Perjantai 18.9.2015 - Taina Kivelä

deal.jpg 

Hallituksen toimet kilpailukyvyn ja työn teettämisen edellytysten parantamiseksi ovat saaneet ammattiliitot ja opposition barrikadeille. Työnantajat näyttäytyvät protestipuheissa ahneina petoina, jotka häikäilemättä riistävät ja painavat puolustuskyvyttömät ja köyhät työntekijänsä kyyryyn.

Työntekijät ovat kiistämättä menettämässä osan entisistä eduistaan, eikä se kenestäkään kivalta tunnu. Hallituksen valitsemista keinoista voidaan perustellusti sanoa, etteivät ne kohdistu tasapuolisesti kaikkiin palkansaajiin, ja kärsijäksi joutuvat väärät tahot. Lisäksi on toistuvasti kysytty, mitä työnantajat tarjoavat vastalahjaksi, jos eduista luovuttaisiin.

Olen kummastellut, miksi tuohon kysymykseen on kovin vaikea vastata. Kun itse olen ollut sekä palkansaaja, virkamies, työnantaja että yrittäjä, vastaus on päivänselvä.

Työnantaja tarjoaa vastalahjaksi työtä. Ja paljon työn mukanaan tuomaa muuta hyvää. Osan hyvästä huomaa helposti, osan vasta sitten, kun sen menettää joko ryhtymällä yrittäjäksi tai jäämällä ilman työtä.

Palkka tehdystä työstä huomataan aina. Mutta palkkaa maksetaan myös tekemättä jääneestä työstä. Sairaana ollessa saa monella alalla jopa kolmen kuukauden ajan täyttä palkkaa, kaikilla vähintään yhdeksän päivää sairautta kohden. Työnantaja maksaa palkkaa myös loman ajalta, tai itse asiassa loma-ajalta maksetaan nyt puolitoistakertaista palkkaa.
Lisäksi maksetaan lääkärinpalkkiot, ainakin yleis- tai työterveyslääkärin, monesti myös erikoislääkärin palkkiot. Ja monet sairauden hoitoon liittyvät tutkimukset.

Onpa työpaikkoja, jossa työnantaja kustantaa myös hammaslääkärissä käynnit, fysikaalisen hoidon tai muun vastaavan. Sairautta ehkäisevät toimet, kuten terveydenhoitajan säännölliset tarkastukset ja erilaiset liikuntapalvelut maksetaan myös. Samoin tuetaan terveellistä syömistä lounasedulla. Jotkut työnantajat osallistuvat myös työmatkojen tai sairaan lapsen hoidosta aiheutuviin kuluihin.

Helposti huomaamatta jäävät monet muut työnantajalta saadut asiat. Kuten liikeidea, innovaatio, tuote tai palvelu, jota myymällä yritys on olemassa ja jonka takia se ylipäätään voi työllistää. Jos työnantaja itse ei innovoi, hän maksaa silti sen kulut. Koettakaapa tehdä itse, niin huomaatte, että tämä on se suurin vastalahja.

Mutta pelkkä liikeidea eikä edes ammattitaito sen toteuttamiseksi ei riitä. Idea ja sen tulos pitää myydä. Ja työnantajalta senkin palvelun saa. Hän joko myy itse tai maksaa palkan niille, jotka sen tekevät. Sama koskee asiakas- ja muiden sidosryhmäsuhteiden hankintaa ja ylläpitoa, viranomaisraportointia ja muuta byrokratiaa. Samalla taholla on lompsa auki, kun niistä maksetaan.

Ja tietenkin pitää olla työvälineet ja tilat, jossa työskennellä, puhumattakaan raaka-aineista ja muista tuotannonvälineistä. Eipä niitä työntekijät maksa, työnantajan pussista nekin otetaan. Paitsi etätyötä kotonaan tekevien tilojen osalta, siinä tosin säästyvät samalla työntekijän työmatkojen kulut. Lisäksi työnantaja perehdyttää työhön, ja maksaa usein myös työssä tarvittavan jatkokoulutuksen. Kuka enemmän, kuka vähemmän.  Monet todella reilusti.  

Työn sosiaalinen ja henkinen puoli unohtuu myös helposti. Työyhteisöön on mukava kuulua, on hienoa tehdä työtä hyvässä porukassa ja eri alojen osaajien kanssa. Samalla kun oman alan osaaminen pysyy ajan tasalla, oppii muilta ja muista asioista. Yksinyrittäjän ja työtä vailla olevan on nämäkin edut hankittava itse. Ei niitä kukaan kotiin tuo.

Tätä kaikkea työnantajat tarjoavat nyt ja jatkossakin työn ja palkan lisäksi työpanoksen vastineeksi. Aika paljon, vaikka vähän palkasta ja lomasta leikattaisiin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: työ, työntekijä, työnantaja, palkka, vastine, etu

HYVÄ JUTTU

Maanantai 14.9.2015 - Taina Kivelä

tasapaino.jpg

Median murrosta on märehditty vuosia. Laatujournalismin kuolemaa on odotettu vielä kauemmin, mutta hengissä se silti sinnittelee. Sosiaalisen median lisäksi turmion tuo nyt ilmainen klikkijournalismi, jonka otsikot kirkuvat seksiä, kuolemaa ja väkivaltaa.

Ansaintalogiikka on monelta medialta murroksessa hukkunut. Hiipuvien mainostulojen sijaan ei tunnu löytyvän mitään, ja tilauskäyrät sojottavat väärään suuntaan. Haaveilipa eräs suomalainen toimittaja vastikään journalismista – ihan vakavissaan kaiketi – jota ei olisi bisneksellä pilattu.  Jätetään siis koko tarjonta Ylen huoleksi, viis moniäänisestä journalismista! Ei kai sentään.

Vasta pari vuotta sitten toimialalle tulleena olen ihmetellyt marinaa monesti. Luovan alan pitäisi kulkea kehityksen kärjessä, mutta se näyttää juuttuneen viime vuosituhannelle. Verkko uusine työvälineineen, kanavineen ja mahdollisuuksineen tuntuu olevan uhka. Monella muulla toimialalla ne ovat olleet jo vuosikymmenet arkipäivää ja uuden bisneksen lähde. Digitalisaatio on jo täällä.

Sekä some että parjattu klikkijournalismi ovat tuoneet tiedon pariin paljon niitä, jotka eivät printin laatujuttuja koskaan lukeneet. Itsestään selvänä pidetään, että laatu maksaa niin paperilla kuin netissä. Miksi siis kevyemmän klikkailun pitäisi olla ikuisesti ilmaista?

Otetaan yksinkertainen laskuharjoitus. Jos sivulatauksen hinnaksi laitetaan sentti, lukijalle kertyisi 30 klikkauksen päivätahdilla maksettavaa reilut kaksi euroa viikossa ja yhdeksän euroa kuukaudessa. Varsin vähällä rahalla saisi kuukaudessa lähes tuhat kiihottavaa kuvaa ja järkyttävää paljastusta. Juttujen kommentoinnin voisi saman tien laittaa maksulliseksi, saattaisivat silläkin saralla pulmat pienentyä.

Jos media joutuisi pulittamaan sentistään osan – esimerkiksi 10 prosenttia – maksun välittäjälle, sataan miljoonaan viikoittaiseen sivulataukseen yltävän julkaisun saama vuositulo olisi lähes 47 miljoonaa euroa. Kahdellakymmenelläviidellä miljoonalla viikkoklikillä pääsisi miltei 12 miljoonaan, viidellä miljoonalla saisi kasaan yli 2,3 miljoonaa ja miljoonalla lähes puoli miljoonaa euroa vuodessa.

TNS Gallupin mittauksissa kärjessä keikkuvilla Iltasanomilla ja Iltalehdellä viikoittaiset sivulataukset ylittävät jo reilusti 100 miljoonan rajan, viidenkympin kerhossa on muutamia julkaisuja, miljoonan ylittäjiä jo kymmenin. Sadastatuhannesta klikistä viikossa – tällaisia sivustoja on Suomessa yli sata – jäisi julkaisijalle vielä toimittajan vuosipalkan verran. Lisätuottoja toisivat kommenttien maksut ja myös vanhat ansaintakeinot: mainostulot ja tilausmaksut meiltä, jotka haluamme koko setin.

Tällä tavalla selviäisi helposti, mistä lukijat ovat valmiita maksamaan. Jos klikit loppuisivat, rapiat mullat vain sille journalismin saralle. Laatujournalismin tilanteen pitäisi parantua, kun maksuilla pitäisi kattaa vain oma tuotanto. Jos meno verkossa jatkuisi ennallaan – tissit, missit ja muut turhat julkkikset menisivät kiivaasti kaupaksi – ansaintalogiikka saattaisi kääntyä päälaelleen. Kevytjuttujen klikeillä rahoitettaisiin helposti myös monta laatujulkaisua. Tai sitten tuotettaisiin lisää kevytjuttuja.

Ideaani on moitittu huonoksi ja kysytty, miksi sellainen media, joka pärjää hyvin mainostuloilla, ottaisi riskin ja ryhtyisi laskuttamaan klikeistä. Tässäpä muutamia syitä: Vaikka nykyisellä toimintamallilla pärjää hyvin, riskin ottamalla voisi menestyä vieläkin paremmin ja saada rahaa uuteen bisnekseen, siis mahdollisuuden kasvuun ja lisätuottoihin. Riippuvuus mainostajista vähenisi, kun ansainmallissa olisi entistä useampia tulonlähteitä.  Tämä puolestaan pienentäisi yhden päärahoittajan riskiä: jos ja kun maailma taas muuttuu ja mainostulot pienenevät, klikit saattavat silti jatkua. Klikkien maksullisuuden seurauksen saattaisi myös olla tilausten kasvu, monet meistä kun pitävät parempana etukäteen tiedossa olevaa maksua kuin käytön mukaan vaihtelevaa. Ja laatujournalismin ystävänä vielä se tärkein syy: kevytjournalismin klikeillä voitaisiin rahoittaa lisää laatua ja kenties jotakin ihan uutta.

Ratkaiseva muutos entiseen on, että journalistien sijaan laadun määrittävät nyt lukijat. Ja siitähän se monen marinan taustalla oleva pelko kumpuaa. Löytyykö minun määrittämälleni laadulle lopulta maksajaa?  

Itse uskon laadun myyvän jatkossakin. Nyt vain testataan, mitä laatu on, kuka sitä pystyy tuottamaan ja mitä siitä halutaan maksaa. Ja se on hyvä juttu.

1 kommentti . Avainsanat: media, ansaintalogiikka, klikkijournalismi, laatujournalismi, journalismi, klikki, juttu, murros

« Uudemmat kirjoitukset