Share |

Juttutalon blogissa

PÄIVI ANTTIKOSKI VÄITTI TULLEENSA SYRJITYKSI - paraniko naisten asema ja tasa-arvo työelämässä?

Sunnuntai 16.9.2018 klo 17:29

VÄÄRINKÄSITYSTEN välttämiseksi on syytä aluksi sanoa: syrjintä on mielestäni tuomittavaa ja tasa-arvo kuuluu kaikille. Molempien asioiden osalta on vielä paljon tehtävää.

Suomen Kuvalehti kertoi 20. heinäkuuta, että äitiys esti Päivi Anttikosken valinnan Aamulehden päätoimittajaksi (SK 20.7.2018). Uutinen nousi heti monien muiden medioiden otsikoihin, ja sosiaalisessa mediassa keskustelu käynnistyi ärhäkkäänä. Almamedian toimitusjohtaja Kai Telanne, jonka Kuvalehti nimesi syrjintään syypääksi, tuomittiin keskustelussa törkeästä vallan väärinkäytöstä. Yhtiön puolustuspuheet sivuutettiin vääristelynä ja valheina. Lisätietoja toivovien kyseenalaistajien päälle satoi tulta ja tulikiveä taantumuksellisuuden takia.

Kuulun kyseenalaistajien harvaan joukkoon, mutta taantumuksellisuutta en tunnusta. Aikaisempi ammatti ja ura on opettanut, että ensimmäinen tai yleinen johtopäätös ei aina ole oikea. Etenkin, jos se perustuu valikoituun ja yksipuoliseen tietoon. Kuvalehden ensimmäisestä jutusta heräsi epäilys, että uutinen perustui hakijan käsitykseen siitä, mikä oli valitsematta jäämisen syy. Myöhemmin epäilys vahvistui todeksi (SK 27.7.2018).

Käsitys ei ole fakta. Aivan erityisesti se ei ole fakta silloin, kun joku esittää näkemyksensä jonkun muun päätösten tai toiminnan perusteista tuntematta kokonaisuutta. Se on vain käsitys, joka perustuu erittäin rajattuun ja epätäydelliseen informaation. Jos informaatio on lisäksi suullista, ja mukana monia välikäsiä, kuten tässä tapauksessa, tuon käsityksen uutisoiminen faktana on vähintäänkin tarkoitushakuista, ja varsin suurella todennäköisyydellä tavalla tai toisella harhaanjohtavaa. Pahimmillaan se on suoranaista valehtelua. Olipa virheen taso mikä tahansa, laatujournalismiin menettely ei ainakaan kuulu. Ei edes silloin, jos käsitys myöhemmin osoittautuu oikeaksi.

Paivi_Anttikoski.jpg

Päivi Anttikoski on valtioneuvoston kanslian viestintäosaston osastopäällikkö. Valintaprosessi tehtävään oli käynnissä samaan aikaan kuin Almamedia haki päätoimittajaa Aamulehteen. KUVA: LAURI HEIKKINEN / VALTIONEUVOSTON KANSLIA

Almamedia on kiistänyt Suomen Kuvalehden tulkinnan ja kertonut valinnan perustuneen kokonaisuuteen, ja pahoitellut Anttikoskelle syntynyttä väärinkäsitystä sen perusteista. Almamedian mukaan äitiys ei ollut peruste, eikä Anttikoski ykkösehdokas ennen viimeistä haastattelua, kuten tämä väitti. Jostakin syystä Almamedian antamia ja useiden henkilöiden vahvistamia tietoja pidetään valheina, ja Anttikosken kertomia, useiden henkilöiden kiistämiä puolestaan totuutena. Aluksi näytti siltä, että asia jää sometuomioistuimen ratkaistavaksi, mutta onneksi poliisi tarttui asiaan ja käynnisti esitutkinnan, josta Itä-Uudenmaan poliisi on ilmoittanut tiedottavansa seuraavana kerran viikolla 34, ja ennemmin tai myöhemmin saamme viranomaisten kannan kiistanalaiseen asiaan. Valitettavasti se ei välttämättä muuta somessa jo annettua tuomiota, jos kanta sattuu poikkeamaan siitä.

En tiedä totuutta Aamulehden päätoimittajan valinnan perusteista, eikä sitä monisyisessä asiassa ole ehkä edes olemassa, mutta johdon valintaprosesseihin olen perehtynyt eri rooleissa. Johtotehtäviin valittaessa loppusuoralle päätyy yleensä henkilöitä, joiden välille ei pätevyyden, osaamisen ja kokemuksen perusteella eroa synny. Päätös perustuu siis muihin seikkoihin. Näistä tärkeimpiä lienee hakijan ja hänen tulevan esimiehensä keskinäinen ammatillinen arvostus ja luottamus, jota kutsutaan usein myös henkilökemiaksi. Jos sitä ei jo ole, tai ei tavatessa synny, hakijan tulevassa tehtävässä onnistumisen edellytykset ovat heikot.

Työterveyslaitoksen vanhempi tutkija Minna Janhonen ilmaisee luottamuksen merkityksen vastuuhenkilöiden valinnassa näin: "Pitää yksinkertaisesti löytää oikeanlainen tyyppi, jonka tekemiseen voi luottaa, ja joka voi luottaa takaisin … sillä luottamuksessa on aina kyse vastavuoroisesta suhteesta."

trust2.jpg

Johtaminen on luottamusbisnestä, jossa on kyse vastavuoroisesta suhteesta.

Sen perusteella, että Päivi Anttikoski päätti tuoda asian julkisuuteen sen sijaan että olisi käsitellyt sen päätöksentekijöiden kanssa, ja mitä asiasta on tähän mennessä kerrottu, ei voi välttyä vaikutelmalta, että luottamusta ei tällä kertaa ollut riittävästi. Henkilökemiat eivät toimineet kummankaan osapuolen osalta. Ja jos tilanne oli tuo, Almamedian ratkaisu oli oikea – ottamatta lainkaan kantaa siihen, mitä valintaprosessin eri vaiheissa oli sanottu tai tarkoitettu tai oliko luottamuspulalle asianmukaisia perusteita, joiden joukkoon perhesuhteet eivät tietenkään kuulu.

Moni on kiittänyt Anttikoskea siitä, että hän toi asian julkisuuteen, ja arvioinut tämän edistävän naisten tasa-arvoa työelämässä ja helpottavan heidän pääsyään ylimpään johtoon ja vallankäyttäjiksi. Pahaa pelkään, että vaikutus saattaa olla päinvastainen.

Johtaminen on luottamusbisestä. Jos on olemassa riski, että valintaprosessin vaiheet päätyvät julkiseen keskusteluun ja mainevaurioihin, sitä pyritään välttämään. Potentiaaliset naisehdokkaat saattavat siis karsiutua jo hakujen aikaisissa vaiheissa, riippumatta siitä, onko maineriski naishakijoiden kohdalla suurempi kuin miesten, kuten nyt julkisuuteen päätyneiden tapausten perusteella vaikuttaa olevan. Kun syrjintä julkisuudessa liitetään nimenomaan naiseuteen, siitä saattaa tulla itseään toteuttava ennakkoluulo.

diversity6.jpg

Kun syrjintä julkisuudessa liitetään nimenomaan naiseuteen, siitä saattaa tulla itseään toteuttava ennakkoluulo.

Yllätin itseni pohtimasta, pitääkö jatkossa jo työhakemuksessa ilmoittaa, etten aio lähteä ruotimaan valintaa julkisuudessa, kävi niin tai näin. Tai että kykenen sitoutumaan organisaation tavoitteisiin ja yhteistyöhön esimieheni kanssa, vaikka emme olisi kaikista asioista samaa mieltä. Ja jos en kykene, ongelman ratkaisu on se, että hakeudun muihin tehtäviin. Enpä olisi uskonut joutuvani mokomaa miettimään. Enkä ole laisinkaan ilahtunut siitä, että tasa-arvoani työelämässä, jossa en koe olevan sukupuolestani johtuvia puutteita, on näin pyytämättäni parannettu.

Kirjoitus on julkaistu ensin Valta & Vastuu -verkkolehdessä 17.8.2018.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Aamulehti, Alma Media, Kai Telanne, Päivi Anttikoski, syrjintä, työelämä

LÄHELLE ON PITKÄ MATKA

Tiistai 21.11.2017 klo 23:20

Mourusalmi_2.jpg

Blanko.jpg

Länsimetrona tunnettu ikuisuushanke saatiin valmiiksi, tai tarkemmin sanottuna hankkeen ensimmäinen osa. Kahdeksan vuotta työtä ja tuskaa, reilu miljardi rahaa ja Hip Hurraa! Käytössä on kymmenen uutta ratakilometriä ja kahdeksan asemaa: vain rapiat 100 miljoonaa euroa kilometriä kohden. Vaikka lasku saattaa tuntua suurelta, Länsimetro muistuttaa sivuillaan, että kalliimmaksi on tullut monella suunnalla maailmaa. No, riippuu vähän siitä, mihin vertaa.

Etelän väki on innoissaan. Jos ihan tarkkoja ollaan, iloisia ovat etenkin espoolaiset. Tai ehkä ennen kaikkea radanvarren asukkaat. Tai ne, jotka sattuvat asumaan uuden aseman lähettyvillä. No ainakin MTV Uutisten talouden ja politiikan päällikkö Jussi Kärki, tunnettu lauttasaarelainen, on onnesta ymmyrkäisenä. Hän ilakoi Twitterissä: ”Ovelta ovelle Lauttasaari-MTV 25 minuuttia, ulkosalla noin 600 metriä … Miettikääpä joukkoliikennettä, kun istutte ruuhkissa tai kaivelette autoanne lumipenkasta, sitten joskus.” Minä taas innostuin kehumaan nykyisiä kotikontujani ja vastasin ”Keravalta Hki keskustaan 20 min. Ovelta ovelle vaikka kuinka moneen työpaikkaan alle 30 min.”

Sitten silmiini osui vakuutusasiamies Katja Kärkisen kuva Levin laelta, horisontissa toinen tunturi Pallas. Saatteena maininta 50 km matkasta ja ruuhkien puutteesta. Josta johtui mieleeni Koillismaa ja monta muuta kaunista kuntaa Kehä III:n ulkopuolella. Paikkoja, joissa etäisyydet mitataan kilometreinä eikä aikana. Ja joissa aikaa tuntuu olevan enemmän, ihan kaikkeen, sekä työhön että muuhun. Ja siitäpä ajatus näin marraskuisen sadepäivän iltapäivän pimennossa meni synnyille syville.

Mitä järkeä meidän harvalukuisten suomalaisten on pakkautua kaikki tänne kylmälle, sateiselle, tuuliselle, järvettömälle, tasaiselle, tylsälle ja tiuhaan rakennetulle rantakaistaleelle Helsingin molemmin puolin? Ei mitään. Otetaanpa esimerkiksi tuo Kärjen 25 minuuttia lyhyeksi mainostama reissu kotoa työmaalle. Sama veisi Kuusamossa autolla hiljokseen ajellen viitisen minuuttia. Ovelta ovelle. Matkaa on nimittäin noin 8 kilometriä, katuja ja teitä pitkin. Oikopolkuja huomioon ottamatta.

Kerava sentään on 30 km päässä Helsingin keskustasta, joten 30 minuuttia on kelpo saavutus. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että kovin monen työmatka ei osu juuri tuolle välille. Suurin osa tulee asemalle matkan takaa ja jatkaa toisessa päässä jollakin muulla välineellä. Pääkaupunkiseudulla alle 30 minuutin työmatkaa pidetään lyhyenä, ja se on matkan mitta optimioloissa – kuivalla kesäkelillä ja julkisen liikenteen sujuessa aikataulujen mukaan. Oman kokemukseni mukaan sellainen onni osuu kohdalle korkeintaan kymmenen kertaa vuodessa. Toki silloin on muita harmeja, kuten 40 asteen lämpötila täyteen ahdetussa junassa, jonka istumapaikat ovat täyttyneet jo monta asemaa ennen Keravaa ja ilmastointi uuvahtanut aikapäiviä sitten.

Automatkojen kestoa ei kannata edes mainita, eikä kuluja. Työnantajan maksamat parkkipaikat kun ovat harvojen herkkua. Malliksi voin kertoa ajaneeni vuosikaudet Tuusulasta pääkaupungin keskustaan – matkaa 34 km – parhaimmillaan 35 ja normipäivänä 45 minuutissa. Pahimmillaan aikaa kului 1,5 tuntia. Suuntaansa.

Paljonkohan pikitietä olisi saanut miljardilla? Sinne muualle Suomeen. Tänne kun ei enää mahdu.

 

Kolumni julkaistaan myös Koillissanomissa 22.11.2017.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Länsimetro, Koillismaa, Kuusamo, metro, juna, tie, työmatka

LAHJAKKUUDEN SYNTI, OSA I

Maanantai 18.9.2017 klo 15:13

argue_1.png

  

Yliopistojen ja korkeakoulujen opiskelijavalintajärjestelmää uudistetaan. Entistä suurempi osa opiskelijoista valitaan pelkästään ylioppilastodistuksen arvosanojen perusteella. Pääsykoe on toinen vaihtoehto tavoitella opinto-oikeutta, avoimen korkeakoulun väylä säilyy kolmantena.

Uudistus on nostanut vastalauseiden myrskyn.

Arvostelun ytimessä on pelko, että hikipingot kympin tytöt valloittavat ylimmät opinahjot. Epäoikeudenmukaisesti ja ansiotta. Kympit kun ovat ilmeisesti sattuman kaupalla pompsahtaneet tyttöjen todistuksiin ja vältelleet niiden oikeasti lahjakkaampien ja parempien papereita.

Tytöt pärjäävät lukiossa paremmin kuin pojat. Tämän tosiasian taustalla on eräs aikamme suurimmista tabuista: sukupuolten väliset erot lahjakkuudessa.

Eivätpä muinaiset esi-isämme aavistaneet, millaiseen syntiin syyllistyivät valitessaan työnjaon, jossa naiset jäivät turvallisen kotiluolan tuntumaan lapsia hoitamaan, kun miehet lähtivät metsälle matkojen taakse ja vaarojen ääreen. Sillä niinhän siinä kävi, että vuosimiljoonien mittaan henkiin jääneet miehet ovat keskimäärin monella tapaa erilaisia kuin naiset.

Evoluution aikaansaamat anatomiset erot sukupuolten välillä – esimerkiksi elimissä, pituudessa ja lihasmassan määrässä – ovat selvät, eikä niiden seurauksiakaan käy kiistäminen. Myös aivoissa voidaan mitata eroja sukupuolten välillä. Se, johtavatko aivojen anatomian erot erilaiseen lahjakkuuteen, on silti hyvin kiistanalainen asia.

Lahjakkuus taas on monimutkainen ja monitahoinen asia ja syyt sen vaihteluun hämärän peitossa.  Osan selittävät perintötekijät, osa johtuu ympäristöstä tai yksilön valinnoista. Lopputulosta voidaan silti arvioida: tiede erottaa erilaisia lahjakkuuden lajeja. Esimerkiksi Howard Gardner jakaa lahjakkuuden (älykkyyden) seitsemään luokkaan.

Ylioppilastutkinto mittaa kahta lahjakkuuden lajeista: kielellistä ja loogis-matemaattista, joista ensiksi mainitun painoarvo on dominoiva. Koska tytöt menestyvät kielellistä lahjakkuutta vaativissa aineissa paremmin kuin pojat – joiden osuus taas on suurempi loogis-matemaattisissa aineissa hyvin menestyneistä – he saavat enemmän hyviä arvosanoja. Tyttöjen etua lisää se, että visuaalis-spatiaalista lahjakkuutta (avaruudellista hahmotuskykyä) vaativia aineita, joissa pojat ovat tyttöjä vahvempia, ei lukiossa juuri opeteta.

Jos siis halutaan varmistaa sukupuolten tasavahva menestys lukiossa, kielellistä lahjakuutta mittaavien aineiden suhteellista osuutta pitäisi laskea ja loogis-matemaattisten ja visuaalis-spatiaalisten osuutta nostaa. Ylioppilaskirjoituksissa jaon pitäisi olla tasan.

Tästä sangen loogisesta ratkaisusta ei puhuta, ymmärrettävästä syystä. En uskalla edes kuvitella, mikä naistasa-arvosota siitä alkaisi. Moisen jaon sanottaisiin vahvistavan epätoivottua sukupuolittunutta ajattelua ja suosivan miehiä. Toisaalta: nykytilanne suosii naisia. Ja jos lahjakkuuksissa ei todella ole eroja sukupuolten välillä, kuten väitetään, uusi jako ei suosisi ketään. Se vain toisi loogis-matemaattisesti ja avaruudellisesti lahjakkaat tasa-arvoiseksi kielellisesti lahjakkaiden kanssa.

Toinen kysymys on, olisiko tuokaan jako oikea. Jättäähän sekin huomiotta monet lahjakkuuden lajit, jotka ovat suuressa roolissa työelämässä menestymisessä, puhumattakaan muista elämän alueista.

Blogi on julkaistu myös Koillissanomissa 13.9.2017.

Toinen osa julkaistiin 13.1.2018.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: aivot, lahjakkuus, älykkyys, kympin tytöt, pääsykoeuudistus, opiskelijavalinnat, yliopisto, korkeakoulu, lukio, arvosanat, sukupuoli, mies, nainen

EURO EPÄONNISTUU ILMAN YHTEISTÄ TALOUSPOLITIIKKAA

Perjantai 8.7.2016 klo 15:32

Eurokriisi.jpg

Vapaa ajattelija, yrittäjä ja tietokirjailija Osmo Soininvaara sanoo Suomen Kuvalehden kolumnissaan (EU:ta pitää nyt vahvistaa, SK 8.7.2016, s.12-13) suorat sanat EU:n kehittymistarpeesta. Oli iloa lukea selväsanaista ja monimutkaisia asioita ymmärrettävällä tavalla käsittelevää tekstiä.

Tiivistäen Soininvaaran kuuden kohdan kehittämisohjelman voi tulkita niin, että brittien ero parantaa mahdollisuuksia kehittää EU:sta liittovaltio. Tämä puolestaan on ainut mahdollisuus saada unioni toimivaksi ja sen kunnianhimoiset tavoitteet saavutetuksi.

Sen lisäksi, että Soininvaara listaa unionin kehittymistarpeet, hän samalla tulee välillisesti kertoneeksi yhden keskeisen Brexitiin johtaneista syistä. Sen, joka lienee niiden EU-eroa kannattaneiden päätöksen taustalla, jotka eivät tehneet päätöstään nationalismin, maahanmuuton pelon tai jonkin muun tiedon ja järjen puutteesta johtuvaksi leimatun syyn perusteella.

En nimittäin usko, että briteistä puolet on sivistymättömiä, epärationaalisia ja tietämättömiä rasisteja. Uskon, että suuri osa Brexitiä kannattaneista ei Soininvaaran tapaan uskonut, että EU:sta tulee toimiva ilman sen kehittymistä liittovaltioksi. Jota he eivät taas halunneet. Tästä samasta syystä itse äänestin aikoinani unioniin liittymistä vastaan. Välittämättä vähäänkään siitä, että silloinkin vastustajat leimattiin tunteellisiksi, typeriksi ja tietämättömiksi. Rasistikorttia ei muistaakseni vielä pöytään isketty, se tuli kannattajien työkalupakkiin myöhemmin. Minä taas pidin monia kannattajia tunteellisina: heidän mielestään oli kiva kuulua länteen ja Eurooppaan ja ilman jäsenyyttä se olisi heidän mielestään jäänyt muille kuin suomalaisille epäselväksi. Minusta se on ollut jo pitkään tosiasia, riippumatta siitä, mitä meistä muualla luullaan.

Euroon liittymistä taas olisin vastustanut, jos olisin voinut, Soininvaaran ohjelman neljännessä kohdassa esitetyn takia. Siinä todetaan, että ilman Euroalueen yhteistä talouspolitiikkaa – mukaan lukien yhdenmukainen vero- ja työlainsäädäntö – euro on tuomittu epäonnistumaan. Soininvaara väittää, että ilman finanssipolitiikan koordinaatiota euro aiheuttaa pysyvän laman. Hänen johtopäätöksensä on, että mikäli yhteiseen talouspolitiikkaan ei löydy valmiuksia, on parempi luopua koko eurosta.

Lähes kymmenen vuotta Euroopan Keskuspankkijärjestelmän sisäisten tarkastajien komitean jäsenenä ja laskemattomat tunnit Eurotowerin pyöreän neuvottelupöydän ympärillä kollegojen – joita pöytään ensimmäisen kerran istuessani oli 15 maasta ja siitä viimeisen kerran noustessani 28:sta – kanssa istuneena en hetkeäkään usko, että yhteiseen talouspolitiikkaan on olemassa minkäänlaisia edellytyksiä. Niin suuria ovat kulttuurimme ja ajattelutapojemme erot, niin toisenlaiset lähtökohdat ja historia, joita ei tahtomalla voi muuksi muuttaa. Ja hyvä niin, sillä muuten menettäisimme valtavan rikkauden ja voimavaran yhteisessä Euroopassamme ja maailmassamme. Nyt olisi aika keksiä oikeat tavat hyödyntää niitä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Euro, Brexit, Euroalue, EU, liittovaltio, unioni, kehitysohjelma

MÄREHTIJÖILLE KYYTIÄ

Tiistai 3.5.2016 klo 12:09

lehma_piirretty.png

Helsingin yliopiston viestinnän professori Anu Kantola löytää kolumnissaan (HS 3.5.2016) talouskasvun tulpat ja helpon ratkaisun pulmaan.  

Kantolan mukaan kasvun esteenä ovat ikävät märehtijät, jotka jauhavat rahan puutteesta ja säästöjen tarpeesta. Kärjessä keikkuvat Saksan ja Suomen hallitukset ja muut porvarilliset pahantekijät, joiden mielestä suu tulisi panna säkkiä myöten ja lakata elämästä velaksi, siis tulevien sukupolvien kustannuksella.

Ratkaisuksi Kantola tarjoaa ajatuksen suunnan vaihtamista. Lakataan suremasta ja aletaan iloisena kuluttaa entistä enemmän. Elvytetään velalla ja odotetaan parempia aikoja. Koska nykyisten ongelmien syyt ovat muissa kuin meissä, esimerkiksi kansainvälisessä taloudessa ja Venäjällä, ratkaisutkin löytyvät sieltä. Älä suotta murehdi, anna palaa vain.

Kuulun märehtijöiden laajaan sukuun. Yleensä viittaan tällaisille neuvoille kintaalla, niitä kun antavat ne, jotka eivät koskaan ole tulojen hankinnasta vastanneet, mutta ansioituneet monipuolisesti kulujen saralla. Yrittäjiä opastavat ne, jotka eivät koskaan ole yritystä pyörittäneet, tuskin edes olleet töissä sellaisessa. Puhumattakaan suuremmasta talousyksiköstä. Mutta nyt on asialla alansa arvostettu asiantuntija, ja foorumina maan suurimman päivälehden pääkirjoitussivu. Joku raja sentään.   

Aito tulosvastuu opettaa nopeasti tulojen ja kulujen välisen yhteyden. Ja nyt en puhu yliopistojen tai muiden julkisen sektorin johtajien ”tulosvastuusta”, jossa toisten hankkimat rahat jyvitetään ja kulutetaan ja vaaditaan lisää, kun keksitään uutta ja kivempaa tekemistä. Mistään vanhasta kun ei tietenkään voi luopua.

Aitoa tulosvastuuta muistuttaa tilanne, jossa sekä tulojen hankinta ja kuluttaminen ovat saman tahon huolena. Yksinyrittäjät ja yksityiset henkilöt ovat lähellä tätä, toki yhteiskunnan tulontasauksen takia poikkeamia on suuntaan ja toiseen. Toisilta otetaan ja toisille annetaan, ja hyvä niin. Niin sivistysvaltiossa pitää tehdä. Mutta antaminen pitäisi suhteuttaa ottamiseen, ainakin pitkällä aikavälillä. Suomessa olemme jo pitkään antaneet enemmän kuin voidaan ottaa. Paljon enemmän. Tästä me märehtijät olemme huolissamme.

Todellinen tulosvastuu osuu kohdalle, kun olet täysin vastuussa tulojen hankkimisesta, mutta menoista päättävät muut kuin sinä. Työllistävä yrittäjä on tässä tilanteessa. Palkoista sovitaan toisaalla, raaka-aineiden hinnat määräävät markkinat, verottaja ottaa omansa. Valtio voi hankkia lisää rahaa päättämällä, että tuotteet ja palvelut maksavat enemmän, siis nostaa veroja. Yritys ei voi. Sen tuotteet hinnoittelee ostaja. Näin pitääkin olla.

Toivotankin siis Anu Kantolan ja muut kasvun neuvonantajat tervetulleeksi yrittämään ihan itse. Sehän on helppoa kuin heinänteko. Irtisanoudut työstäsi, perustat vaikkapa viestintäalan yrityksen ja palkkaat muutaman työntekijän. Ja sitten vain iloisin mielin tekemään tulosta ja talouskasvua.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: talouskasvu, säästöt, kulutus, elvytys

YKSIÄÄNINEN MEDIA

Maanantai 26.10.2015 klo 12:10 - Taina Kivelä

insight7.jpg

 

Suomen sananvapaus ja median moniäänisyys on minulle ja monelle muulle tärkeä asia. Seuraan monia viestimiä saadakseni tietoa eri teemoista ja asioista tai useita eri näkökulmia samaan, yhteiskunnallisesti merkittävään teemaan. Viime aikoina intoni on alkanut kuitenkin laantua, sillä sisältö tuntuu olevan sama mediasta ja kanavasta riippumatta.

Tänään tapetilla on perussuomalaisen puoluesihteerin Sebastian Tynkkysen erottaminen puolueesta. Tahdoin tai en (en tahdo), saan tietää erottajien, erotetun, tutkijoiden, professorien, kollegojen, vastustajien, kannattajien ja kummin kaimojen kannat asiaan, vaikka en lue kuin otsikot. Palstatilasta päätellen Tynkkysen ero on Suomen politiikan ja yhteiskunnan tärkein asia juuri nyt (ei muuten ole).

Viime viikolla kohistiin (tarkennus: media kohisi) puhemies Marja Lohelan (perus) näkemyksestä asiallisesta pukeutumisesta eduskunnassa.  Lohela ei käsitystään oma-aloitteisesti julki tuonut, vaan suostui vastaamaan toimittajan asiaa koskeviin kysymyksiin politiikan toimittajien kyselytunnilla. Kävi ilmi, että Lohelan maku pukeutumisessa on konservatiivinen, ja edustajien vaatevalinnat vaikuttavat hänestä joskus liian rennoilta.

Siitähän riemu repesi.

Mediassa vastahakoinen vastaus muuttui pakottavaksi pukukoodiksi ja nykytilan riettaudeksi, vaikka Lohela ei tietääkseni kumpaakaan kantaa esittänyt. Hänen piikkinsä nämä kuitenkin surutta laitettiin. Lisäksi totena esitettiin, että puhemies arvelee naisten paljaiden olkapäiden saavan miesedustajien päät pyörälle ja ajatukset askaroimaan muussa kuin maan edussa. Mistä moinen absurdia on peräisin, sitä tarina ei kerro, ei tietääkseni ainakaan puhemiehen päästä. Sinne se kuitenkin sijoitettiin.

Lohelan tai kenenkään muunkaan vaatemaku ei minua kiinnosta. Meillä kaikilla on oma näkemyksemme asiallisesta pukeutumisesta eri tilanteissa. Virallisissa tilanteissa harkintaa helpottaa kutsussa tai oppaissa esitetty pukukoodi, jota voi halutessaan noudattaa. Jos ja kun Lohelan maku on konservatiivinen, se ei uhkaa tai haittaa mitään tai ketään, sen enempää kuin paljaat olkapäätkään.

Lohelan makua huolestuttavampaa on, jos toimittaja ei politiikan kyselytunnilla puhemieheltä edes nykyisessä poliittisessa turbulenssissa parempaa kysyttävää keksi, ja valtamediat vielä nostavat yksimielisesti ja -äänisesti asian useamman päivän uutiskärjeksi. Puhumattakaan marginaalista ja viihdeohjelmista.

Se kyllä uhkaa median uskottavuutta ja haittaa liiketoimintaa.   

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: media, puhemies, Lohela, Tynkkynen, ero

MITÄ TYÖNANTAJALTA SAA?

Perjantai 18.9.2015 - Taina Kivelä

deal.jpg 

Hallituksen toimet kilpailukyvyn ja työn teettämisen edellytysten parantamiseksi ovat saaneet ammattiliitot ja opposition barrikadeille. Työnantajat näyttäytyvät protestipuheissa ahneina petoina, jotka häikäilemättä riistävät ja painavat puolustuskyvyttömät ja köyhät työntekijänsä kyyryyn.

Työntekijät ovat kiistämättä menettämässä osan entisistä eduistaan, eikä se kenestäkään kivalta tunnu. Hallituksen valitsemista keinoista voidaan perustellusti sanoa, etteivät ne kohdistu tasapuolisesti kaikkiin palkansaajiin, ja kärsijäksi joutuvat väärät tahot. Lisäksi on toistuvasti kysytty, mitä työnantajat tarjoavat vastalahjaksi, jos eduista luovuttaisiin.

Olen kummastellut, miksi tuohon kysymykseen on kovin vaikea vastata. Kun itse olen ollut sekä palkansaaja, virkamies, työnantaja että yrittäjä, vastaus on päivänselvä.

Työnantaja tarjoaa vastalahjaksi työtä. Ja paljon työn mukanaan tuomaa muuta hyvää. Osan hyvästä huomaa helposti, osan vasta sitten, kun sen menettää joko ryhtymällä yrittäjäksi tai jäämällä ilman työtä.

Palkka tehdystä työstä huomataan aina. Mutta palkkaa maksetaan myös tekemättä jääneestä työstä. Sairaana ollessa saa monella alalla jopa kolmen kuukauden ajan täyttä palkkaa, kaikilla vähintään yhdeksän päivää sairautta kohden. Työnantaja maksaa palkkaa myös loman ajalta, tai itse asiassa loma-ajalta maksetaan nyt puolitoistakertaista palkkaa.
Lisäksi maksetaan lääkärinpalkkiot, ainakin yleis- tai työterveyslääkärin, monesti myös erikoislääkärin palkkiot. Ja monet sairauden hoitoon liittyvät tutkimukset.

Onpa työpaikkoja, jossa työnantaja kustantaa myös hammaslääkärissä käynnit, fysikaalisen hoidon tai muun vastaavan. Sairautta ehkäisevät toimet, kuten terveydenhoitajan säännölliset tarkastukset ja erilaiset liikuntapalvelut maksetaan myös. Samoin tuetaan terveellistä syömistä lounasedulla. Jotkut työnantajat osallistuvat myös työmatkojen tai sairaan lapsen hoidosta aiheutuviin kuluihin.

Helposti huomaamatta jäävät monet muut työnantajalta saadut asiat. Kuten liikeidea, innovaatio, tuote tai palvelu, jota myymällä yritys on olemassa ja jonka takia se ylipäätään voi työllistää. Jos työnantaja itse ei innovoi, hän maksaa silti sen kulut. Koettakaapa tehdä itse, niin huomaatte, että tämä on se suurin vastalahja.

Mutta pelkkä liikeidea eikä edes ammattitaito sen toteuttamiseksi ei riitä. Idea ja sen tulos pitää myydä. Ja työnantajalta senkin palvelun saa. Hän joko myy itse tai maksaa palkan niille, jotka sen tekevät. Sama koskee asiakas- ja muiden sidosryhmäsuhteiden hankintaa ja ylläpitoa, viranomaisraportointia ja muuta byrokratiaa. Samalla taholla on lompsa auki, kun niistä maksetaan.

Ja tietenkin pitää olla työvälineet ja tilat, jossa työskennellä, puhumattakaan raaka-aineista ja muista tuotannonvälineistä. Eipä niitä työntekijät maksa, työnantajan pussista nekin otetaan. Paitsi etätyötä kotonaan tekevien tilojen osalta, siinä tosin säästyvät samalla työntekijän työmatkojen kulut. Lisäksi työnantaja perehdyttää työhön, ja maksaa usein myös työssä tarvittavan jatkokoulutuksen. Kuka enemmän, kuka vähemmän.  Monet todella reilusti.  

Työn sosiaalinen ja henkinen puoli unohtuu myös helposti. Työyhteisöön on mukava kuulua, on hienoa tehdä työtä hyvässä porukassa ja eri alojen osaajien kanssa. Samalla kun oman alan osaaminen pysyy ajan tasalla, oppii muilta ja muista asioista. Yksinyrittäjän ja työtä vailla olevan on nämäkin edut hankittava itse. Ei niitä kukaan kotiin tuo.

Tätä kaikkea työnantajat tarjoavat nyt ja jatkossakin työn ja palkan lisäksi työpanoksen vastineeksi. Aika paljon, vaikka vähän palkasta ja lomasta leikattaisiin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: työ, työntekijä, työnantaja, palkka, vastine, etu