Share |

Juttutalon blogissa

PITÄÄ PÖYRISTYÄ, EI EHDI AJATELLA

Torstai 4.2.2016 klo 11:15 - Taina Kivelä

mitaihmetta.jpg

 

Presidentti Sauli Niinistö piti kevätkauden työt aloittaville kansanedustajille puheen. Some ja media täyttyivät hetkessä kommenteista ja tulkinnoista. Oltiin puolesta ja vastaan, kehuttiin ja haukuttiin. Hämmennyttiin, oltiin äimänä ja pöyristyneitä. ltalehti hehkutti dramatiikkaa, muut muita ylisanoja.

En ollut puhetta kuunnellut enkä lukenut. Mediamölystä ja somekohusta ei saanut selvää, mitä Niinistö oli sanonut. Onneksi puhe oli kuunneltavissa ja luettavissa monissa lähteissä. Sen jälkeen oli selvää, että moni ei kommentoinut sitä, mitä oli sanottu. Kommentit koskivat omaa tulkintaa – joka laitettiin tietenkin surutta presidentin suuhun – ja omia johtopäätöksiä siitä, mitä omasta tulkinnasta seuraisi.

Ja sitten vouhkaamaan. Hetkeäkään miettimättä. Somessa pitää olla salaman nopea, muuten joku ehtii ensin esittämään saman, ainutlaatuisen ajatuksen, joka minulla ensiksi pälähti päähäni. Ja media seuraa somea sopuleina perässä. Lopputuloksena mediassakin pohditaan sitä, mikä on somessa, ei sitä, mitä oikeasti on sanottu.

Presidentin puheen päällimmäisenä pöyristyksenä näytti olevan ajatus, että kansainväliset sopimukset kaipaisivat päivitystä. Niitä ei kuulemma saisi kyseenalaistaa. Puhumattakaan pyhästä perustuslaista. Voi sitä poloista päättäjää, jonka on pakko todeta tarve, ja virkamiestä, jonka on ryhdyttävä toimeen.

Kansainväliset sopimukset ja lait ovat ihmisten tekemiä. Ne heijastavat aikaansa ja tekijöitään, sen hetken arvoja, tilannetta, tapahtumia sekä ajatuksia, käsityksiä ja arvauksia siitä, mitä tulevaisuudessa voisi tapahtua.

Maailma muuttuu ja tapahtuu odottamattomia ja yllättäviä asioita. Silloin myös sopimusten ja lakien täytyy muuttua. Silloinkin, kun arvot ovat pysyneet samoina.

Presidentillä on mielestäni oikeus tunnustaa sopimusten ja lakien muutostarve, ja pohtia myös menettelyä tilanteessa, jossa muutoksia ei voi enää odotella. Harvalla riittää rohkeus ja motivaation tämän sanomiseen, sillä viestintuoja ammutaan varmasti. Some- ja medialynkkaus alkaa ennen kuin ajatus on valmis.

Joskus, tai pikemminkin aina, olisi kuitenkin hyvä vetää henkeä ja tuumata. Hetki, jopa toinenkin. Ehkä jopa yön yli. Ja reagoida vasta sitten. Vaikka somessa olisi silloin jo uusi rieha meneillään.

PS: Minä ymmärsin presidentin puheen kärjen näin: Nykytilanteessa on suuri riski, että yksi jos toinen Euroopan valtioista ei pysty, tahtoi tai ei, noudattamaan kansainvälisiä sopimuksia, jotka koskevat pakolaisia, turvapaikkoja ja maahanmuuttoa. Riski on osin jo realisoitunut, ja siksi EU:n pitäisi yhdessä sopia menettelytavoista, jolla nämä omaehtoiset tulkinnat ja irtiotot estetään. 

Jälkipuintia uuden tiedon valossa (8.2.2015):

MTV:n 3.2.-5.2.2015 teettämän tutkimuksen mukaan kansalaisilla ei ollut vaikeuksia tulkita presidentin puhetta. Yli 90 % piti puhetta hyvänä, ja 100 kehuvan kommentin perustelut osoittavat, että puheesta pitäneiden joukossa sen sisältö oli ymmärretty varsin samalla tavalla.

Kymmenen moittivaa kommenttia taas poikkesivat varsin paljon toisistaan. Joku kaipasi jyrkempiä kantoja, yksi piti puhetta rasistisena, jonkun mielestä presidentiltä oli jopa todellisuudentaju kadonnut. 

Kaikkien puhetta vaikeaksi ja moniselitteiseksi moittineiden olisi varmaankin hyvä miettiä reaktiotaan ja sen taustoja. Aivan erityisesti median ammattilaisten, joiden tehtävä on ainakin pyrkiä objektiivisuuteen omasta kannasta riippumatta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: presidentti, puhe, maahanmuutto

VIELÄ KERRAN LAURA LINDSTEDT

Tiistai 22.12.2015 klo 13:08 - Taina Kivelä

Oneiron_22.jpg

 

Kirjailija Laura Lindstedt sai toisesta romaanistaan Oneiron kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Hänen palkintopuheestaan nousi kohu, kantoja esitettiin puolesta ja vastaan. Nyt kirjailija ja kolumnisti Tiina Raevaara (HS 22.12.) puolustaa kollegaansa ja suomii niitä, jotka häntä paheksuivat.

Minä kuulun Raevaaran moittimaan joukkoon. Mutta toisin kuin Raevaara väittää, arvosteluni ei kohdistunut Lindstedtin mielipiteisiin, työhön tai elämäntapaan, vaan foorumiin ja kontekstiin, joissa mielipiteet esitettiin. Lisäksi esitin blogissani (27.11.) omia näkemyksiäni Lindstedtin teemoista, minulla lienee siihen Raevaarankin mielestä yhtäläinen oikeus kuin Lindstedtillä ja hänellä itsellään.

Laura Lindstedt, kuten kaikki muutkin, saavat olla minun puolestani mitä mieltä haluavat, ja meillä kaikilla on onneksi vapaus tuoda ajatuksemme julki. Menestyneillä ja tunnetuilla taiteilijoilla, kuten Lindstedtillä ja Raevaaralla on siihen erityisen hyvä mahdollisuus – he voivat puhua sekä taiteensa että sen myötä saamansa julkisuuden kautta.

Palkintotilaisuus ja voittajan juhlapuhe eivät mielestäni ole kuitenkaan siihen sopiva paikka. Minusta silloin pitäisi iloita ja kiittää. Se, kelle kiitoksen haluaa osoittaa, on puhujan vapaasti valittavissa. Kiitosta ei välttämättä tarvitse osoittaa niille, joilta palkinnon saa.

Kun Lindstedt päätti jättää ilonsa ilmaisematta ja käyttää tilaisuuden toisin, hän perusteli menettelyä ”omalla 15 minuutillaan julkisuudessa”. Samalla hän osoitti olevansa häikäilemättömän opportunistinen ja valheellinen.  

Finlandia-palkinnon voittaneella kirjailijalla on taiteensa lisäksi tarjolla ylen määrin julkisia tilaisuuksia, joissa voi mielipiteensä (mistä tahansa) kertoa. Hänestä kirjoitetaan lukemattomia juttuja, joiden teemat hän saa haastateltavana valita. Hän pääsee mukaan keskusteluohjelmiin ja monelle muulle foorumille.

Tuomalla poliittiset kantansa esille nimenomaan palkintopuheessaan Lindstedt maksimoi ajatuksiensa uutisarvon ja sitä kautta kirjansa ilmaisen mainoksen. Ja kaupan päälle tuli kulttuuripiirien ihailu ja ylistys.

Otetaan ajatusleikki. Kuvitellaan, että voittaja, joka asemoisi itsensä poliittisesti oikealle, olisi päättänyt kehua hallituksen toimia ja pakkolakeja ja nimennyt niistä suosikikseen vaikkapa kulttuurimäärärahojen leikkaukset.

Olisivatko ne, jotka Lindstedtiä ylistävät, toimineet silloin samoin? En jaksa uskoa. Silloin tilalle olisivat varmaankin tulleet tyrmistys ja paheksunta, puolustajien ja ihailijoiden mielipide olisi kääntynyt päinvastaiseksi.

Minä sen sijaan olisin ollut siinäkin tapauksessa samaa mieltä. Olisin pitänyt foorumia ja kontekstia vääränä, puhujaa opportunistina ja hänen arvostelukykyään huonona. Ja jättänyt kirjan ostamatta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Finlandia, Laura Lindstedt, puhe, Tiina Raevaara, vaikeneva taiteilija

KUKA ONKAAN ETUOIKEUTETTU, LAURA LINDSTEDT?

Perjantai 27.11.2015 klo 15:04 - Taina Kivelä

shame.jpg

Kirjailija Laura Lindstedt sai toisesta romaanistaan Oneiron kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Juhlapuheessaan hän haukkui pataluhaksi ne, jotka ovat hänen kirjoitustyönsä tehneet mahdolliseksi.

Jos esimerkiksi huippu-urheilija menettelisi samoin, hän voisi Vuoden urheilija -palkinnon saadessaan ohittaa juhlapuheessaan ilon ilmaisut ja kiitokset. Sen sijaan sankari suomisi ankarin sanoin sponsoreitaan, urheiluorganisaatioita, seuraansa ja muita rahoittajiaan syyttäen näitä esimerkiksi korruptiosta, doping-sotkuista, petoksesta, kiristyksestä, verokikkailusta ja tekopyhyydestä.

Vaikka moitteiden taustalla olisi aito huoli ja aihetta, saattaisi joku "matalamielinen" sponsori pahoittaa mielensä ja jopa vaihtaa tukensa kohdetta. Tai sitten ei, jos pitäisi itse urheilua tärkeämpänä kuin urheilijaa. Joka tapauksessa puhe ei kovin monen juhlamieltä nostaisi.

Jossakin muussa kontekstissa olisin viitannut puheelle kintaalla, mutta nyt tartuin sanan säilään minäkin. Minusta puhe oli mauton ja huonosti harkittu, ja foorumi oli väärä. 

Puheessa ilmestyskirjan petoina esitetyt rikkaat kuuluvat maamme ja yhteiskuntamme – jossa on mahdollista kirjoittaa romaania kahdeksan vuotta muuta työtä tekemättä – marginaaliin. Laura Lindstedt taas kuuluu toiseen marginaaliin: valtion palkinnoilla ja apurahoilla sekä muilla sosiaalietuuksilla työtä tekevien taiteilijoiden onnekkaaseen pieneen joukkoon.

Minun moniarvoiseen Suomeeni mahtuvat molemmat marginaalit, vaikka kumpaankin liittyy mielestäni sekä hyviä että huonoja asioita. Ymmärrän kuitenkin hyvin, että mikäli jommankumman marginaalin elinmahdollisuudet heikkenevät, rikkaiden menetyksestä kärsisimme me kaikki: niin rikkaat, keskiluokka kuin köyhätkin. Sen sijaan Lindstedtin marginaalin elinolojen heikennyksesstä kärsisivät ennen kaikkia marginaali itse, me muut saattaisimme pärjätä jopa paremmin.

Raaka tosiasia nimittäin on, että taiteen luojia Suomessa riittää yllin kyllin, sen sijaan työn luojista – joita juuri rikkaat ja etuoikeutetut samoin kuin keskiluokka usein ovat – on huutava pula. Jos jostakin on siis luovuttava, valintani ei ole vaikea.

Ja vielä tuhoisampaa on, jos keskiluokan, joka tosiasiassa rahoittaa suurimman osan niin Lindstedtin valtionpalkinnosta kuin muistakin tulonsiirroista varakkaimmilta köyhemmille, elinolot huononevat merkittävästi. Siitä kärsisivät kaikki, niin rikkaat, keskiluokka ja kaikkien eniten köyhimmät. Ja juuri näin Suomessa on nyt käymässä, jos nykymeno jatkuu.

Jotakin pitäisi siis tehdä, ja pian. Siitäkin yrityksestä Laura Lindstedt moitti päättäjiämme ankarin samoin. Näihin moitteisiin en ota kantaa, mutta tiedän, että moni on tästäkin Laura Lindstedtin kanssa eri mieltä.

Vapaassa maassa me kaikki voimme esittää kantamme esimerkiksi tämän blogikirjoituksen keinoin. En silti usko, että kannanottoni Lindstedtiä tai suuria joukkoja tavoittaa. Sen sijaan Lindstedtin ajatukset tavoittivat minut ja monet muut. Siinäkin suhteessa Lindstedt kuuluu pieneen etuoikeutettuun joukkoon.

Tänä vuonna jätän haikein mielin Finlandia-palkitun kirjan ostamatta. En halua enää rahoittaa enempää (kuin tulonsiirtojen kautta pakosta joudun) Laura Lindstedtin täydellisen virkkeen hiontaa. Ostan sen sijaan jonkun muun monista erinomaisista suomalaisista kirjoista. Minä nimittäin haluan, että hyvän taiteen tekeminen jatkuu edelleen Suomessa.

2 kommenttia . Avainsanat: Finlandia, Laura Lindstedt, puhe

YKSIÄÄNINEN MEDIA

Maanantai 26.10.2015 klo 12:10 - Taina Kivelä

insight7.jpg

 

Suomen sananvapaus ja median moniäänisyys on minulle ja monelle muulle tärkeä asia. Seuraan monia viestimiä saadakseni tietoa eri teemoista ja asioista tai useita eri näkökulmia samaan, yhteiskunnallisesti merkittävään teemaan. Viime aikoina intoni on alkanut kuitenkin laantua, sillä sisältö tuntuu olevan sama mediasta ja kanavasta riippumatta.

Tänään tapetilla on perussuomalaisen puoluesihteerin Sebastian Tynkkysen erottaminen puolueesta. Tahdoin tai en (en tahdo), saan tietää erottajien, erotetun, tutkijoiden, professorien, kollegojen, vastustajien, kannattajien ja kummin kaimojen kannat asiaan, vaikka en lue kuin otsikot. Palstatilasta päätellen Tynkkysen ero on Suomen politiikan ja yhteiskunnan tärkein asia juuri nyt (ei muuten ole).

Viime viikolla kohistiin (tarkennus: media kohisi) puhemies Marja Lohelan (perus) näkemyksestä asiallisesta pukeutumisesta eduskunnassa.  Lohela ei käsitystään oma-aloitteisesti julki tuonut, vaan suostui vastaamaan toimittajan asiaa koskeviin kysymyksiin politiikan toimittajien kyselytunnilla. Kävi ilmi, että Lohelan maku pukeutumisessa on konservatiivinen, ja edustajien vaatevalinnat vaikuttavat hänestä joskus liian rennoilta.

Siitähän riemu repesi.

Mediassa vastahakoinen vastaus muuttui pakottavaksi pukukoodiksi ja nykytilan riettaudeksi, vaikka Lohela ei tietääkseni kumpaakaan kantaa esittänyt. Hänen piikkinsä nämä kuitenkin surutta laitettiin. Lisäksi totena esitettiin, että puhemies arvelee naisten paljaiden olkapäiden saavan miesedustajien päät pyörälle ja ajatukset askaroimaan muussa kuin maan edussa. Mistä moinen absurdia on peräisin, sitä tarina ei kerro, ei tietääkseni ainakaan puhemiehen päästä. Sinne se kuitenkin sijoitettiin.

Lohelan tai kenenkään muunkaan vaatemaku ei minua kiinnosta. Meillä kaikilla on oma näkemyksemme asiallisesta pukeutumisesta eri tilanteissa. Virallisissa tilanteissa harkintaa helpottaa kutsussa tai oppaissa esitetty pukukoodi, jota voi halutessaan noudattaa. Jos ja kun Lohelan maku on konservatiivinen, se ei uhkaa tai haittaa mitään tai ketään, sen enempää kuin paljaat olkapäätkään.

Lohelan makua huolestuttavampaa on, jos toimittaja ei politiikan kyselytunnilla puhemieheltä edes nykyisessä poliittisessa turbulenssissa parempaa kysyttävää keksi, ja valtamediat vielä nostavat yksimielisesti ja -äänisesti asian useamman päivän uutiskärjeksi. Puhumattakaan marginaalista ja viihdeohjelmista.

Se kyllä uhkaa median uskottavuutta ja haittaa liiketoimintaa.   

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: media, puhemies, Lohela, Tynkkynen, ero