Share |

Juttutalon blogissa

LAHJAKKUUDEN SYNTI, OSA II

Share |

Lauantai 13.1.2018 klo 0:30


aivot3.jpg

Aiemmassa blogissani (Lahjakkuuden synti osa I, 18.9.2916) kirjoitin opiskelijavalintojen uudistuksesta ja sen nostattamasta pelosta, että yliopistoihin päätyvät sen seurauksena väärät tyypit. Tarkemmin sanottuna kympin tytöt. He kun menestyvät poikia paremmin ylioppilaskokeissa, johon valinnat jatkossa perustuisivat. 

Uudistuksen vastustajat ovat huolissaan siitä, että ylioppilastutkinto on altis satunnaiselle epäonnistumiselle. Pääsykoe toki toimii samoin, mutta se ei tunnu vastustajia vaivaavan. Yo-tutkinnon voi hajauttaa kolmelle lukukaudelle, kunkin kokeen voi uusia kaksi kertaa. Tämä poistaa hetkellisen epäonnistumisen riskin tutkinnon osalta käytännössä kokonaan. Pääsykokeen toki voi uusia rajatta, mutta jokaisen epäonnistumisen jälkeen kuluu vuosi hukkaan valmistumista ja työelämää ajatellen.

Jotta opintojen aloittamisen ja valmistumisen viiveet saataisiin tolkulliselle tolalle, olisi itse asiassa syytä vakavasti pohtia, pitäisikö samaan koulutusohjelmaan pyrkimisen määrä rajoittaa vaikkapa yo-koekertoja vastaavalle tasolle. Jollei kolmannellakaan kerralla läpäise seulaa unelmien alalle, voi olla jo aika tunnustaa, että vahvuudet ja onnistumisen mahdollisuudet ovat muualla. Tämä tehostaisi hakua myös valitsijoiden osalta. Nykyisin suosituimmille aloille on käytännössä melkein mahdotonta päästä ensimmäisellä kerralla, kun pääsykoekonkarit ovat vuosikausien harjoittelun ja treenaamisen jälkeen etulyöntiasemassa.

Kaikkein höttöisin arvostelu on kuitenkin väittäessään yo-tukinnon mittaavan hetkellistä osaamista, hikipinkojen pänttäyksen kulminaatiopistettä. Ikään kuin kenen tahansa olisi mahdollista pumpata päähänsä peruskoulun ja lukion oppimäärät tietoa lyhyessä ajassa, omaksua ja ymmärtää tiedon tarkoitus ja merkitys, ja vieläpä muistaa ja soveltaa oppimaansa kokeessa. Ajatus on absurdi. Tehtävä on haastava jopa sellaiselle, joka on käyttänyt vastaavaan vuosikausia. Kaikilta se ei onnistu koskaan.

Ahkeruus, pitkäjänteisyys ja kyky keskittyä olennaiseen ovat hyödyllisiä taitoja työssä kuin työssä, mutta erityisesti tutkija- ja asiantuntijatehtävissä, joihin yliopisto ja korkeakoulu opiskelijoita valmistavat. Lienee kohtuullista olettaa, että noista taidoista palkitseminen valinnassa johtaisi hyvään lopputulokseen myös opintomenestyksen, valmistumisen, työelämään sijoittumisen ja menestyksen suhteen.

Nyt vaikuttaa siltä, että tärkeimmäksi on noussut opiskelijan vapaus valita unelma-alansa ja päästä opiskelemaan sitä riippumatta siitä, kohtaavatko hakijan lahjat ja kyvyt alan vaatimusten kanssa. Tämä on ongelmallista sekä yksilön että kokonaisuuden näkökulmasta. Yksilön tasolla se johtaa pahimmillaan vuosikausien työn jälkeen pääsyn opintoihin, joissa ei pärjääkään tai jotka muuton eivät vastaa odotuksia. Unelmat romahtavat ja seuraukset ovat moninaiset.

Yhteiskunnan tasolla lopputuloksena saadaan pitkien valmistumisaikojen ja työelämään siirtymisen viivästymisen lisäksi keskeytyneitä opintoja: nykyisin yli puolet maisterintutkintoa suorittamaan päässeistä ei ole valmistunut 10 vuoden kuluttua aloittamisesta. Lisäksi moni niistä, joilla olisi paremmat valmiudet alalle saattavat jäädä valitsematta ja pahimmillaan hekin päätyvät väärälle alalle.  

Muokattu 1.4.2018 21:44: Blogin ulkoasun yhdenmukaistaminen


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini