Share |

Juttutalon blogissa

VIELÄ KERRAN LAURA LINDSTEDT

Tiistai 22.12.2015 klo 13:08 - Taina Kivelä

Oneiron_22.jpg

 

Kirjailija Laura Lindstedt sai toisesta romaanistaan Oneiron kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Hänen palkintopuheestaan nousi kohu, kantoja esitettiin puolesta ja vastaan. Nyt kirjailija ja kolumnisti Tiina Raevaara (HS 22.12.) puolustaa kollegaansa ja suomii niitä, jotka häntä paheksuivat.

Minä kuulun Raevaaran moittimaan joukkoon. Mutta toisin kuin Raevaara väittää, arvosteluni ei kohdistunut Lindstedtin mielipiteisiin, työhön tai elämäntapaan, vaan foorumiin ja kontekstiin, joissa mielipiteet esitettiin. Lisäksi esitin blogissani (27.11.) omia näkemyksiäni Lindstedtin teemoista, minulla lienee siihen Raevaarankin mielestä yhtäläinen oikeus kuin Lindstedtillä ja hänellä itsellään.

Laura Lindstedt, kuten kaikki muutkin, saavat olla minun puolestani mitä mieltä haluavat, ja meillä kaikilla on onneksi vapaus tuoda ajatuksemme julki. Menestyneillä ja tunnetuilla taiteilijoilla, kuten Lindstedtillä ja Raevaaralla on siihen erityisen hyvä mahdollisuus – he voivat puhua sekä taiteensa että sen myötä saamansa julkisuuden kautta.

Palkintotilaisuus ja voittajan juhlapuhe eivät mielestäni ole kuitenkaan siihen sopiva paikka. Minusta silloin pitäisi iloita ja kiittää. Se, kelle kiitoksen haluaa osoittaa, on puhujan vapaasti valittavissa. Kiitosta ei välttämättä tarvitse osoittaa niille, joilta palkinnon saa.

Kun Lindstedt päätti jättää ilonsa ilmaisematta ja käyttää tilaisuuden toisin, hän perusteli menettelyä ”omalla 15 minuutillaan julkisuudessa”. Samalla hän osoitti olevansa häikäilemättömän opportunistinen ja valheellinen.  

Finlandia-palkinnon voittaneella kirjailijalla on taiteensa lisäksi tarjolla ylen määrin julkisia tilaisuuksia, joissa voi mielipiteensä (mistä tahansa) kertoa. Hänestä kirjoitetaan lukemattomia juttuja, joiden teemat hän saa haastateltavana valita. Hän pääsee mukaan keskusteluohjelmiin ja monelle muulle foorumille.

Tuomalla poliittiset kantansa esille nimenomaan palkintopuheessaan Lindstedt maksimoi ajatuksiensa uutisarvon ja sitä kautta kirjansa ilmaisen mainoksen. Ja kaupan päälle tuli kulttuuripiirien ihailu ja ylistys.

Otetaan ajatusleikki. Kuvitellaan, että voittaja, joka asemoisi itsensä poliittisesti oikealle, olisi päättänyt kehua hallituksen toimia ja pakkolakeja ja nimennyt niistä suosikikseen vaikkapa kulttuurimäärärahojen leikkaukset.

Olisivatko ne, jotka Lindstedtiä ylistävät, toimineet silloin samoin? En jaksa uskoa. Silloin tilalle olisivat varmaankin tulleet tyrmistys ja paheksunta, puolustajien ja ihailijoiden mielipide olisi kääntynyt päinvastaiseksi.

Minä sen sijaan olisin ollut siinäkin tapauksessa samaa mieltä. Olisin pitänyt foorumia ja kontekstia vääränä, puhujaa opportunistina ja hänen arvostelukykyään huonona. Ja jättänyt kirjan ostamatta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Finlandia, Laura Lindstedt, puhe, Tiina Raevaara, vaikeneva taiteilija

KAUKANA KAVALA MAAILMA

Tiistai 1.12.2015 klo 16:16 - Taina Kivelä

Kuusamo

 

Lapsuuden maisemissa on jo talvi. Ei vielä kova – suoja ja pakkanen vuoropäivin. Ensin sataa vettä, sitten taas kylmenee. Kohta saadaan lisää pakkaslunta haperoisen hangen peitoksi. Päiväksi lauhtuu taas, mutta yön jälkeen on kantohanki. Se hohtaa hopeaa talven viistossa valossa.

Lähden kävelylle, otan sauvat mukaan. Niiden kanssa on helpompi pysyä pystyssä iljanteisella polulla, jonka päällä on kevyt viti. Se nousee askelista ja sauvaniskuista lentoon, hopeiseksi pölyksi, joka kutittaa kasvojen paljasta ihoa, ennen kuin sulaa ja haihtuu kuivaan ilmaan.

Kierrän Kuusamonjärven lahden pohjoispuolta. Kesällä avattiin Kirkkosaarelle rakennetut sillat, nyt pääsee järventakaa saaren kautta suoraan kylän keskustaan. Tai kaupunkihan se nykyisin on. Vaihtelen tahtia niin, että lämpö pysyy, mutta hiki ei nouse pintaan. Kun hengitys alkaa huuruta, vauhti on liian kova, pitää löysätä.

Istun puupenkille saaren itäisellä laidalla, se on kuiva mutta kylmä. On hiljaista, ketään ei liiku saaressa juuri nyt, liikenteen äänet eivät tänne kanna. Sielu lepää maisemassa, suljen silmät ja hengitän syvään ilmaa, jonka makua on mahdoton kuvata.

Katson kun järven selkä saa pehmeän lumipeitteen. Talven väsynyt valo hukkuu pyryn sekaan, valkoinen valkoiseen, ja maisemasta tulee samea. Jos en tietäisi tuntureista, en näkisi niitä järven takana. Mutta siellä ne ovat. Ja niiden takana toiset, ja vielä toiset, Jäämerelle saakka. Välissä joet, järvet, kosket, kurut, korvet ja suot. Ja lopuksi tundra, ikiroudan maa.  

Takarannalta kuuluu koiran haukku, hidas, räyheä ja matala. Karhukoira, luulisin, uros ja iso. Läheltä vastaa kova, kirkas ja nopea, pystykorvanaaras. Vastarannalta kuuluu kolmas, sekin omanlaisensa. Tätä en tunnista, en osaa edes arvata. Kaiku toistaa kuoron, joka kohta vaikenee. On taas hiljaista.

Istun niin kauan, että alkaa palella. Kylmä viistää selkäpiitä pitkin niskaan ja hiustenjuuriin, värinä kulkee vastasuuntaan. Nousen ylös ja jatkan matkaa, ylitän toisen sillan ja jatkan etelärantaa, kirkon taakse ja takaisin keskustan kautta, Ouluntietä pitkin.

Kotona odottavat vanhemmat, kahvit ja sauna. Täällä on hyvä olla.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kuusamo, lumi, maisema, talvi, koti