Share |

Juttutalon blogissa

Lähelle on pitkä matka

Tiistai 21.11.2017 klo 23:20

Mourusalmi_2.jpg

Blanko.jpgLänsimetrona tunnettu ikuisuushanke saatiin valmiiksi, tai tarkemmin sanottuna hankkeen ensimmäinen osa. Kahdeksan vuotta työtä ja tuskaa, reilu miljardi rahaa ja Hip Hurraa! Käytössä on kymmenen uutta ratakilometriä ja kahdeksan asemaa: vain rapiat 100 miljoonaa euroa kilometriä kohden. Vaikka lasku saattaa tuntua suurelta, Länsimetro muistuttaa sivuillaan, että kalliimmaksi on tullut monella suunnalla maailmaa. No, riippuu vähän siitä, mihin vertaa.

Etelän väki on innoissaan. Jos ihan tarkkoja ollaan, iloisia ovat etenkin espoolaiset. Tai ehkä ennen kaikkea radanvarren asukkaat. Tai ne, jotka sattuvat asumaan uuden aseman lähettyvillä. No ainakin MTV Uutisten talouden ja politiikan päällikkö Jussi Kärki, tunnettu lauttasaarelainen, on onnesta ymmyrkäisenä. Hän ilakoi Twitterissä: ”Ovelta ovelle Lauttasaari-MTV 25 minuuttia, ulkosalla noin 600 metriä … Miettikääpä joukkoliikennettä, kun istutte ruuhkissa tai kaivelette autoanne lumipenkasta, sitten joskus.” Minä taas innostuin kehumaan nykyisiä kotikontujani ja vastasin ”Keravalta Hki keskustaan 20 min. Ovelta ovelle vaikka kuinka moneen työpaikkaan alle 30 min.”

Sitten silmiini osui vakuutusasiamies Katja Kärkisen kuva Levin laelta, horisontissa toinen tunturi Pallas. Saatteena maininta 50 km matkasta ja ruuhkien puutteesta. Josta johtui mieleeni Koillismaa ja monta muuta kaunista kuntaa Kehä III:n ulkopuolella. Paikkoja, joissa etäisyydet mitataan kilometreinä eikä aikana. Ja joissa aikaa tuntuu olevan enemmän, ihan kaikkeen, sekä työhön että muuhun. Ja siitäpä ajatus näin marraskuisen sadepäivän iltapäivän pimennossa meni synnyille syville.

Mitä järkeä meidän harvalukuisten suomalaisten on pakkautua kaikki tänne kylmälle, sateiselle, tuuliselle, järvettömälle, tasaiselle, tylsälle ja tiuhaan rakennetulle rantakaistaleelle Helsingin molemmin puolin? Ei mitään. Otetaanpa esimerkiksi tuo Kärjen 25 minuuttia lyhyeksi mainostama reissu kotoa työmaalle. Sama veisi Kuusamossa autolla hiljokseen ajellen viitisen minuuttia. Ovelta ovelle. Matkaa on nimittäin noin 8 kilometriä, katuja ja teitä pitkin. Oikopolkuja huomioon ottamatta.

Kerava sentään on 30 km päässä Helsingin keskustasta, joten 30 minuuttia on kelpo saavutus. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että kovin monen työmatka ei osu juuri tuolle välille. Suurin osa tulee asemalle matkan takaa ja jatkaa toisessa päässä jollakin muulla välineellä. Pääkaupunkiseudulla alle 30 minuutin työmatkaa pidetään lyhyenä, ja se on matkan mitta optimioloissa – kuivalla kesäkelillä ja julkisen liikenteen sujuessa aikataulujen mukaan. Oman kokemukseni mukaan sellainen onni osuu kohdalle korkeintaan kymmenen kertaa vuodessa. Toki silloin on muita harmeja, kuten 40 asteen lämpötila täyteen ahdetussa junassa, jonka istumapaikat ovat täyttyneet jo monta asemaa ennen Keravaa ja ilmastointi uuvahtanut aikapäiviä sitten.

Automatkojen kestoa ei kannata edes mainita, eikä kuluja. Työnantajan maksamat parkkipaikat kun ovat harvojen herkkua. Malliksi voin kertoa ajaneeni vuosikaudet Tuusulasta pääkaupungin keskustaan – matkaa 34 km – parhaimmillaan 35 ja normipäivänä 45 minuutissa. Pahimmillaan aikaa kului 1,5 tuntia. Suuntaansa.

Paljonkohan pikitietä olisi saanut miljardilla? Sinne muualle Suomeen. Tänne kun ei enää mahdu.

 

Kolumni julkaistaan myös Koillissanomissa 22.11.2017.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Länsimetro, Koillismaa, Kuusamo, metro, juna, tie, työmatka

Lahjakkuuden synti

Maanantai 18.9.2017 klo 15:13

Yliopistojen ja korkeakoulujen opiskelijavalintajärjestelmää uudistetaan.

aivot.jpgEntistä suurempi osa opiskelijoista valitaan pelkästään ylioppilastodistuksen arvosanojen perusteella. Pääsykoe on toinen vaihtoehto tavoitella opinto-oikeutta, avoimen korkeakoulun väylä säilyy kolmantena.

Uudistus on nostanut vastalauseiden myrskyn.

Arvostelun ytimessä on pelko, että hikipingot kympin tytöt valloittavat ylimmät opinahjot. Epäoikeudenmukaisesti ja ansiotta. Kympit kun ovat ilmeisesti sattuman kaupalla pompsahtaneet tyttöjen todistuksiin ja vältelleet niiden oikeasti lahjakkaampien ja parempien papereita.

Tytöt pärjäävät lukiossa paremmin kuin pojat. Tämän tosiasian taustalla on eräs aikamme suurimmista tabuista: sukupuolten väliset erot lahjakkuudessa.

Eivätpä muinaiset esi-isämme aavistaneet, millaiseen syntiin syyllistyivät valitessaan työnjaon, jossa naiset jäivät turvallisen kotiluolan tuntumaan lapsia hoitamaan, kun miehet lähtivät metsälle matkojen taakse ja vaarojen ääreen. Sillä niinhän siinä kävi, että vuosimiljoonien mittaan henkiin jääneet miehet ovat keskimäärin monella tapaa erilaisia kuin naiset.

Evoluution aikaansaamat anatomiset erot sukupuolten välillä – esimerkiksi elimissä, pituudessa ja lihasmassan määrässä – ovat selvät, eikä niiden seurauksiakaan käy kiistäminen. Myös aivoissa voidaan mitata eroja sukupuolten välillä. Se, johtavatko aivojen anatomian erot erilaiseen lahjakkuuteen, on silti hyvin kiistanalainen asia.

Lahjakkuus taas on monimutkainen ja monitahoinen asia ja syyt sen vaihteluun hämärän peitossa.  Osan selittävät perintötekijät, osa johtuu ympäristöstä tai yksilön valinnoista. Lopputulosta voidaan silti arvioida: tiede erottaa erilaisia lahjakkuuden lajeja. Esimerkiksi Howard Gardner jakaa lahjakkuuden (älykkyyden) seitsemään luokkaan.

Ylioppilastutkinto mittaa kahta lahjakkuuden lajeista: kielellistä ja loogis-matemaattista, joista ensiksi mainitun painoarvo on dominoiva. Koska tytöt menestyvät kielellistä lahjakkuutta vaativissa aineissa paremmin kuin pojat – joiden osuus taas on suurempi loogis-matemaattisissa aineissa hyvin menestyneistä – he saavat enemmän hyviä arvosanoja. Tyttöjen etua lisää se, että visuaalis-spatiaalista lahjakkuutta (avaruudellista hahmotuskykyä) vaativia aineita, joissa pojat ovat tyttöjä vahvempia, ei lukiossa juuri opeteta.

Jos siis halutaan varmistaa sukupuolten tasavahva menestys lukiossa, kielellistä lahjakuutta mittaavien aineiden suhteellista osuutta pitäisi laskea ja loogis-matemaattisten ja visuaalis-spatiaalisten osuutta nostaa. Ylioppilaskirjoituksissa jaon pitäisi olla tasan.

Tästä sangen loogisesta ratkaisusta ei puhuta, ymmärrettävästä syystä. En uskalla edes kuvitella, mikä naistasa-arvosota siitä alkaisi. Moisen jaon sanottaisiin vahvistavan epätoivottua sukupuolittunutta ajattelua ja suosivan miehiä. Toisaalta: nykytilanne suosii naisia. Ja jos lahjakkuuksissa ei todella ole eroja sukupuolten välillä, kuten väitetään, uusi jako ei suosisi ketään. Se vain toisi loogis-matemaattisesti ja avaruudellisesti lahjakkaat tasa-arvoiseksi kielellisesti lahjakkaiden kanssa.

Toinen kysymys on, olisiko tuokaan jako oikea. Jättäähän sekin huomiotta monet lahjakkuuden lajit, jotka ovat suuressa roolissa työelämässä menestymisessä, puhumattakaan muista elämän alueista.

Blogin on julkaistu myös Koillissanomissa 13.9.2017.

Teemasta on tulossa laajempi artikkeli, jossa haastateltavina ovat muun muassa Tommi Kinnunen ja Karo Hämäläinen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: aivot, lahjakkuus, älykkyys, kympin tytöt, pääsykoeuudistus, opiskelijavalinnat, yliopisto, korkeakoulu, lukio, arvosanat, sukupuoli, mies, nainen

Uljas uusi kulkutauti

Keskiviikko 9.8.2017 klo 8:08

Moitteet.jpg

Naisten jalkapallon EM-kisat on pelattu sen suuremmitta kohuitta. Sitä voi pitää saavutuksena aikana, jolloin kansainvälisten arvokisojen uutisoinnin framille tuppaavat nousemaan kaikenlaiset sivujuonet. Vaikka Suomen maajoukkue ei tällä kertaa ollut mukana, sosiaalisessa mediassa (somessa) saatiin sentään aikaiseksi pieni kotimainen kalabaliikki. Ei toki pelistä itsestään, vaan sen selostuksesta.

Feministiksi itseään tituleeraava vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton puheenjohtaja (naisoletettu) närkästyi Ylen selostajan (miesoletettu) kerrottua pelitilanteiden sanoittamisen lomassa erään pelaajan naimisiinmenosta. Sellaiselle turhalle, sukupuolittuneelle puheelle ei hänen mielestään ollut tarvetta. Kannatusta kärjekkäälle kommentille tuli satamäärin, toki puolustuksen puheenvuoro – miesten peleissä toimitaan samoin – sai sekin kymmenet peukut nousemaan.

Jalkapallo on kieltämättä maskuliininen laji ja kulttuuri sen ympärillä macho. Mahtilajin kieli on täynnä miehisyyden ilmaisuja: maalikuningas, jätkä, äijä, kärkimies Jumalan armosta. Naisten pelejä kuvattaessa sukupuoli on häivytetty lähes olemattomiin. Nyt salaiseksi on feminismin nimissä määrätty myös naisten, anteeksi, pelaajien, elämän henkilökohtaiset tapahtumat. Puhumattakaan ulkoisista ominaisuuksista. Ne ovat tabu silloinkin, kun liittyvät olennaisesti peliin ja siinä suoriutumiseen. Miehiä sen sijaan sanotaan surutta paitsi miehiksi myös isoiksi, jos ja kun he sitä ovat. Paljon värikkäämmätkin ilmaisut käyvät, kuten torni, härkämäinen, järkyttävän kokoinen tai jopa Hulk-mainen. Siinä missä puhe miesten peleistä on intohimoista, rikasta, runsasta ja palavaa, naisten on varovaista, neutraalia, latteaa ja tylsää.

Systemaattinen tutkimus asiasta, jota ei ole tehty paljon, vahvistaa omat havainnot. Syykin on selviämässä. Naisista on pakko tehdä sukupuolettomia, hajuttomia, mauttomia ja henkilökohtaisesta elämästä ja ulkoisista ominaisuuksia vajaita, muuten saa moukan ja sovinistin leiman, joista ei pese puhtaaksi mikään järkiperustelu.

Nykyajan kulkutauti, sukupuoliyliherkkyys, tuntuu leviävän kaikkialle. Mikä vika sukupuolissa on, miksi niistä ei saisi puhua? Monien mielestä niitä ei saisi edes olla. Paitsi palkkaeroista puhuttaessa: silloin sukupuoli kelpaa selittäväksi tekijäksi. Tai jos tarkkoja ollaan, mikään muu – esimerkiksi kysyntä ja tarjonta, työn vaativuus, henkilökohtaiset koulutus- ja ammattivalinnat, urakatkot – ei kelpaa.

Sukupuoliyliherkille naisen euro on yhä 83 senttiä, vaikka lukuisat tutkimukset osoittavat, että sukupuolesta riippumattomat tekijät selittävät eron lähes kokonaan. Kun nämä tekijät eliminoidaan, naisen euro onkin lähes sama kuin miehen, 98-100 senttiä. Esimerkiksi lääkäreiden ja juristien ammattikunnan naisistuminen ei ole laskenut alan palkkoja eikä opettajien ja kaupan alan miehistyminen nostanut. Sekä syyt että lääkkeet palkkaeroihin löytyvät muualta kuin sukupuolesta.

Tasa-arvo on arvokas asia, mutta kannattaa kysyä, mitä keinoja sen tavoittelussa kannattaa käyttää. Kuka näissä kieli- ja sukupuolineutraaliuden tasa-arvo-otteluissa loppujen lopuksi häviää? Pahoin pelkään, että kaikki.

 

Tietolähteenä käytettiin median ja somen lisäksi Jyväskylän yliopiston suomen kielen laitoksen opinnäytetyötä Mitä maskuliinisuuden ja feminiinisyyden representaatiot miesten ja naisten jalkapallon selostuksissa ilmentävät? (Tanja Kivelä, 2016).

Kolumni on julkaistu myös Koillissanomissa 9.8.2017

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: jalkapallo, selostus, sukupuoli, tasa-arvo, em-kisat

Veljiensä vartijat

Keskiviikko 5.7.2017

Sosiaalinen media (some) on tuonut työ- ja kaveriporukoiden keskustelut kahvi- ja pukuhuoneista, kapakoista ja baarien parlamenteista julkisuuteen. Ennen turistiin kasvokkain ja pienellä porukalla. Nyt näppäillään yötä päivää, eikä osallistujien määrällä ole rajaa. Ryhmissä saattaa olla satoja, jopa tuhansia jäseniä, ja kommentteja kertyy kaiken aikaa.  

someraivo2.jpg

Ja niinhän siinä käy, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Mitä suurempi poppoo, sitä enemmän mukaan mahtuu niitä, joiden aivoitukset eivät päivänvaloa kestä. Somessa ääneen pääsevät nekin, jotka eivät luonnossa suunvuoroa saa – eivät joko ehdi tai kehtaa, koska pelkäävät kuulijoiden hiljaista, tai vielä pahempaa, ääneen lausuttua tuomiota. Kovakaan känni ei estä kirjoittamasta, puhumattakaan nousuhumalan huumasta, jossa jokainen on mielestään parahultaisessa mielen ja ruumiin tilassa lausumaan viiltäviä totuuksia mistä tahansa aiheesta. Ja aivan erityisesti sellaisista, joista ei selvin päin kehtaisi edes parhaalle kaverilleen puhua.

Ennen vanhaan pahinkin älypieru haihtui Saharaan, kuulijat olivat usein samassa jamassa puhujan kanssa ja huonomuistisia seuraavana päivänä. Tai muuten anteeksiantavaisia kavereilleen. Somessa kerran kirjoitettu elää ikuisesti. Vaikka itse tekstin häpeissään hävittäisi, se on jo luettu ja jaettu pilviin ja palvelimille. Ammattimaisten parempien ihmisten, besserwissereiden, mielensäpahoittajien ja väärinymmärtäjien paheksuttavaksi, vihamiesten vapaaseen käyttöön. 

Eipä aikaakaan, kun isoveli alkaa valvoa. Sananvapauden sankarit pöyristyvät ja käyvät kiinni skuuppiin. Milloin raportoidaan muusikoiden sopimattomista seksipuheista, milloin poliisien palstalla postaavista rasisteista ja etnisestä profiloinnista. ”Yleisöllä on oikeus tietää! Muusikot irstailevat, mukana puuhissa herra X ja kaverinsa Y! Näin puhuu poliisi: rasisteja kaikki tyynni!” profiloidaan mediassa ja vaaditaan päitä vadille.

Jos kohun kohde yrittää puolustautua, moraalinvartijat innostuvat entisestään. Ei auta kertoa, että poliisien foorumilla on kolme tuhatta jäsentä, joista muutamat ovat esittäneet joskus rasistisia kommentteja, mutta suurin osa ei koskaan. Kaikki tuomitaan: vaikeneminen on merkki samasta kannasta, olitpa sitä nähnyt tai et!

Pahimmillaan uhrista tehdään syyllinen. Näin kävi muusikko Kasmirille, josta tarkemmin tutkimatta maalailtiin salakatselusta syytetyn Axl Smithin kanssarikollinen, kun tämä olikin yksi uhreista. Muun muassa Helsingin Sanomien, Iltasanomien ja Iltalehden virheellisen uutisoinnin aiheuttaman someraivon takia Kasmir joutui vetäytymään Tanssii tähtien kanssa -kisasta.

En kiistä yleisön oikeutta tietää yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa olevien kannat yhteiskunnallisesti tärkeisiin asioihin. En kuitenkaan usko, että tunnetutkaan suomalaiset muusikot ovat yhteiskunnallisesti sellaisessa roolissa, että heidän puheensa – sen enempää fiksut kuin tyhmätkään – ansaitsivat saamansa julkisuuden. Rikokset ovat toki asia erikseen.

On kohtuutonta vaatia, että tuhannet poliisit olisivat toistensa kannanotoista vastuussa. En minäkään koe olevani työ-, opiskelu- tai harrastuskaverieni mielipiteistä vastuussa, en edes silloin, kun olen saanut ne tietooni. En myöskään pidä tarpeellisena reagoida kaikkeen pötypuheeseen, jota olen kuullut tai nähnyt. Rasismi, seksismi ja muu ihmisten halventaminen on minustakin pahasta. Soisin kaikkien poliisien kunnioittavan ja puolustavan jokaisen ihmisen arvoa ja oikeuksia. Ilahtuisin, jos julkkisidolit olisivat aidosti ihailun arvoisia ja käyttäytyisivät alati mallikelpoisesti. Mutta näin ei ole, se on utopiaa. En kaipaa turhia kohujuttuja muistuttamaan asiasta. Asiallinen, tutkittu tieto, joka suhteutetaan kontekstiinsa, kelpaisi kyllä.

Kolumni on julkaistu myös Koillissanomissa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: someraivo, poliisit, rasismi, seksismi, muusikko

Ylen vaikea tehtävä

Keskiviikko 31.5.2017 klo 5:00

dissmiss.jpgYlen Uutis- ja ajankohtaistoiminnan (U&A) vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen joutui jättämään tehtävänsä maanantaina.

Ylegateksi ristitty kalabaliikki alkoi puoli vuotta sitten, kun pääministeri Juha Sipilä sydämistyi Salla Vuorikosken jutusta, jossa ruodittiin valtion rahoitusta Terrafame Oy:lle.

Aluksi Jussi Eronen, Vuorikosken pomo jo kolmen yhtiön palveluksessa, ilmoitti erostaan. Hän väitti Jääskeläisen antaneen Sipilän vaikuttaa Ylen journalismiin ja rajoittaneen hänen henkilökohtaista sananvapauttaan. Samasta syystä lähtivät myös Vuorikoski ja A-studion juontaja Susanne Päivärinta. Jääskeläinen kiisti väitteet. U&A:n päälliköt tukivat esimiestään, ja Päätoimittajien Yhdistys muistutti toimittajien käyttävän työssään työnantajansa sananvapautta, eivät omaansa.

Jupakka jatkui kanteluilla, tuomioilla, kohukirjalla ja auditoinnilla.

Julkisen sanan neuvosto (JSN) antoi äänin 6 – 6 langettavan: Jääskeläinen oli taipunut ulkopuoliseen painostukseen. Viis siitä, että päätoimittaja todisti toista. Viis siitä, että hänet tunnetaan älykkäänä, analyyttisenä ja nopeana päätöksentekijänä, joka ei muiden mielipiteistä horju tai heilu.

Mediamelun jatkuessa Ylen hallitus taipui tilaamaan ulkopuolisen arvion talon journalistisesta päätöksenteosta. Auditoijaksi valittiin Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää.

Samaan aikaan toisaalla Terrafame-jutun tiimi – Eronen, Vuorikoski ja freelancer Jarno Liski – kirjoittivat paljastuskirjan tuskanhetkistään Aten koneessa. Ylegate-kirja sai paljon ilmaista mainosta maamme medioissa, Yle mukaan lukien.

Mäenpää perusti arvionsa 48 henkilön haastatteluun. Kuulluista osa oli vapaaehtoisia, osan Mäenpää valitsi itse. Hän kertoi halunneensa kuulla erityisesti talosta lähteneitä toimittajia. Arvostetun tutkijan haastateltavajoukossa on ammattiauditoijan näkökulmasta iso ongelma: otos on vino, se ei edusta tasapuolisesti ja kattavasti auditoinnin kohdealueita.

Arvion piti kattaa kaikki Ylen viisi sisältöyksikköä, mutta yli 80 % haastateltavista työskenteli Jääskeläisen yksikön kahdessa toimituksessa, joiden henkilöstö muodostaa vain murto-osan Ylen kolmetuhatpäisestä ammattilaisjoukosta. Eipä ihme, että Mäenpää löysi puutteita juuri Jääskeläisen yksiköstä. Objektiiviseen ja yleispätevään arvioon pyrkivä auditoija selvittää hiljaisen enemmistön kannan. Mäenpää menetteli päinvastoin: hän kuuli vapaaehtoisia ja ovet paukkuen lähteneitä. Eipä ihme, että Mäenpäälle kerrotut arviot olivat sangen kriittisiä.

Auditointimenetelmänä olisi pitänyt käyttää myös aineiston analyysia. Sen avulla olisi pitänyt todentaa erityisesti virheiden käsittely ja perustella, miksi Terrafame-jutun editointi oli poikkeuksellista, kuten jutun tiimi, JSN ja Mäenpää väittivät. Moni muu kun arvioi sen olleen tavanomaista.

Ongelmista huolimatta professorin raportti on arvokas. Yleisarvionaan Mäenpää totesi Ylen toimivan riippumattomasti ja talon journalistisen päätöksenteon olevan asianmukaisella tolalla. Nämä positiiviset arviot on julkisessa keskustelussa sivuutettu, ja keskitytty puutteisiin ja suosituksiin. Näistä hätkähdyttävin lienee se, että Mäenpää kehotti Yleä riskin ottoon, uutisoimaan ”vähän epävarmojakin” asioita. Jääskeläinen ilmoitti olevansa asiasta eri mieltä, josta minä Ylen uutisten ja ajankohtaisohjelmien suurkuluttajana ilahduin kovasti.

Iloni osoittautui ennenaikaiseksi, sillä mediajahti tiivistyi ja huipentui Atte Jääskeläisen lähtöön. Sananvapauden sankarit saivat riemuvoittonsa. Nyt vaaditaan jo lisää päitä vadille.

Toivon yhä, että Yle olisi jatkossakin media, joka ei juokse skuuppien perässä ja jossa faktojen lisäksi mielikuvat ovat mahdollisimman totta. Riskin otto sekä epävarmat ja valikoidut faktat jääkööt muille. Objektiivinen totuus on illuusio, mutta voi sitä silti tavoitella.

 

Kolumni on julkaistu myös Koillissanomissa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Yle, Ylegate, Jääskeläinen

Kyllä ei onnistu ikinä

Keskiviikko 26.4.2017 klo 14:09

Some-Thoughts-On-Failure.jpg

SOTE – tuo suuri ja mahtava julkisen hallinnon remontti, sosiaali- ja terveyspalveluiden uljas uudistus – käy päälle kuin yleinen syyttäjä. Halusit tai et. Ja moni ei kyllä halua, jos mediaa uskoo.

Tiedotusvälineet marssittavat kilpaa – opposition hurratessa hilpeänä – professoreita, virkamiehiä, lääkäreitä ja muita tietäjiä kertomaan, ettei onnistu. Pieleen menee. On huono, ja hätäisesti valmisteltu. Peräti juosten kustu. Siitä huolimatta, että suunnitteluun on kulunut jo edellinen hallituskausi, ja iso osa monesta sen edeltäjästäkin.

Hallituksen pahimmat virheet näyttäisivät olevan nopeus ja avoimuus. Sote-maratonin loppusuoralla mennään liian lujaa. Pikaiset päätökset aiotaan panna toimeen oman kauden kuluessa – toki valmiiksi luultujen ja torsoiksi todettujen peruminen on herättänyt vielä suurempaa närää. Synkin synti on pyytää kommentteja keskeneräiseen asiaan – omin voimin ei silti saa puuhata yhtään mitään.

Antti Rinne (demarit) jopa uhosi peruvansa hallituksen hölmön hankkeen, jahka pääsee valtakunnassa vallan kahvaan. Silti ei tullut voittoa vaaleissa, kuten presidenttiehdokas Donland Trumpille, joka niin ikään lupasi nollata edeltäjänsä terveydenhuoltouudistuksen Yhdysvalloissa.

Sote-uudistus on Suomessa tarpeen, siitä sentään oppositio on hallituksen kanssa samaa mieltä. Siihen yksimielisyys jää.  

Suurin huoli on valinnanvapaus. Tuo kokoomuksen lempilapsi, joka saa periaatteessa – vaan ei käytännössä – kannatusta yli puoluerajojen. Ihmisten kykyä valita itselleen paras sote-tuottaja epäillään oppositiossa vahvasti.

Tässä on (ainakin) kaksi kummallista asiaa.

Miksi ihmiset eivät osaisi valita itselleen sopivaa sote-tuottajaa? Osaavathan he nytkin. Ja kaikki muut tavarat ja palvelut päälle. Jatkossa valintaa helpottaisivat vielä julkiset talous- ja tulostiedot, ja muu raportointi, jota maakunta ostajana vaatii.

Toisen omituisen väitteen mukaan julkiset sote-palvelut ovat väistämättä huonompia kuin yksityiset. Opposition visiossa pahin kohtalo olisi niillä poloisilla, jotka joutuisivat tyytymään julkiseen. Mihin väite perustuu? Jonotusajat ovat toki julkisella sektorilla iso pulma, mutta vaikka vauhdissa hävitään, hoidon laadussa pärjätään yksityiselle hyvin. Odottaa sopii, että kilpailu korjaa nykytilaa myös nopeuden suhteen.

Palveluntuotannon yhtiöittäminen, se vasta herättää intohimot ja saa mielikuvituksen laukkaan. Vastustajat maalaavat piruksi seinälle yksityisen tuottajan ahneuden ja asiakkaan valikoinnin. Kapitalisteille kelpaavat vain parhaat, siis terveimmät asiakkaat. Kerma kuoritaan, köyhät ja kipeät saavat kylmää kyytiä – tuloksena vähän tekoja ja paljon laskuja. 

Kiitosta ei saa edes se, että yhtiöittäminen tuo kaikki tuottajat samalle vertailuviivalle: tilinpäätöksistä voidaan lukea ja analysoida tuotot, kulut, kannattavuus ja tehokkuus.  Ja monta muuta asiaa, jotka nyt ovat julkisen sektorin kirjanpidon kiemuroiden kätköissä. Jos tekoja on laskujen loppusummaan nähden vähän, se näkyy varmasti.

Läpinäkyvyys, jota juhlapuheissa peräänkuulutetaan, on nyt uhka. Kilpailu, jonka yleensä ajatellaan laittavan hinnan ja laadun kohdalleen – ensimmäisen alas ja jälkimmäisen ylös – toimii nyt nurin perin.

Tässä ohitetaan (ainakin) kaksi olennaista asiaa: asiakas ja ostaja.

Sote-tuottajan valitsee asiakas. Jos kotiportin tienoilta ei löydy vaihtoehtoja, liikennevälineillä pääsee. Jo nykyisin suuri osa kansalaisista joutuu matkustamaan pitkiä matkoja palveluiden ääreen, myös niiden julkisten. Kaikki kun eivät asu taajamissa.

Sote-palvelut ostaa maakunta. Ja tällä ostajalla on poikkeuksellisen suuri valta. Se esimerkiksi päättää palveluista ja hinnasta, ja valitsee tuottajat. Se määrää laadun ja sen kriteerit ja mittarit.

Jos maakunnat eivät näillä valtuuksilla kykene varmistamaan hyviä palveluita kaikille, vikaa kannattanee etsiä lähinnä ihmisistä, ei järjestelmästä. Jossa toki on varmasti vielä pitkään paljon parantamisen varaa.

Kolumni on julkaistu ensimmäisen kerran Koillissanomissa 26.4.2017.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sote, oppositio, kilpailu, laatu, valinnanvapaus, yhtiöittäminen

Loma-Suomi ja Puuhamaa

Keskiviikko 5.4.2017 klo 20:03

kiista.jpg

Kultaisen 80-luvun kulutusjuhlien loppusuoralla Posion tyttö pääsi Kansallispankkiin töihin, kun parikymmentä nuorta naista ja miestä valittiin esimiesharjoittelijoiksi satojen hakijoiden joukosta. Olimme kotoisin eri puolilta Suomea, maalta ja kaupungeista.

Aluksi vietimme viikkoja pankin koulutuskeskuksessa Tanskarlassa, mutta jo muutaman kuukauden kuluttua ryhdyimme tositoimiin – dealereiksi, meklareiksi, päälliköiksi ja johtajiksi. Osa pestattiin pääkonttoriin, jota muualla Suomessa eli kentällä kutsuttiin Puuhamaaksi. Osa sijoittui kentälle, pääkonttorin puheissa Loma-Suomeen.

Loma-Suomen ja Puuhamaan yhteiseloa leimasi hurtti huumori, jossa toisen osapuolen tehtävien ja töiden määrää ja merkitystä vähäteltiin. Irvailu oli ankaraa, mutta pohjimmiltaan hyväntahtoista: kaikki ymmärsivät keskinäisen riippuvuuden ja yhteistyön tärkeyden. Toista ei olisi ilman toista.

Kaiholla muistelen tuota lämminhenkistä kilpailua nyt, kun kunnallisvaalit ja suuri sote-uudistus maakuntajakoineen ovat nostaneet pintaan ikiaikaisen maaseudun ja kaupunkien vastakkainasettelun. Kumpi kuppaa kumpaa? Kenelle kellot soittavat, kenelle kunnian kukko laulaa? Tässä kisassa puhaltavat kylmät ja totiset tuulet.

Valtakunnan kaikentietäjäksi itsensä nostaneen Tuomas Enbusken kolumni (IL 10.3.2017) aiheesta kuvastaa tilannetta hyvin. Enbuske kirjoittaa: ”Miksi maalaiset ovat tyhmempiä kuin kaupunkilaiset? Suomen pitää välittömästi juhlavuotensa kunniaksi aloittaa projekti, jossa suomalaiset pelastetaan metsistä haahuilemasta.”

Tarkoituksellinen provosointi poiki odotetusti valtavat määrät kommentteja puolesta ja vastaan. Useimpien taso on sellainen, ettei niitä tee mieli toistaa palstalla, jota saattaa lukea joku tolkun ihminen. Joita havaintojeni mukaan on sekä maalla että kaupungeissa. Näppituntumani tosin on, että enemmän ensin kuin viimeksi mainituissa. Saatan toki olla väärässäkin.

Maailman mittakaavassa Suomessa ei kaupunkeja edes ole, metropoleista puhumattakaan. Koko maan väkimäärä ei riitä sellaiseen. On isoja ja vähän pienempiä taajamia. Paljon pieniä kyliä. Ja vielä enemmän korpea. Olemme kaikki maalaisia. Voisimme lopettaa turhan käräjöinnin ja keskittyä yhteisten etujen ajamiseen.

Suurin osa Helsinki vastaan muu Suomi -ottelun ilmiöistä lähinnä naurattaa. Kun kyse on Kittilän kultakaivoksesta tai kunnanjohtajan irtisanomisesta, asia kuuluu kaikille, tai paremminkin kaikille muille kun kittiläläisille itselleen, jotka ovat auttamatta jäävejä omissa asioissaan. Pääkaupungin ja muiden maalikylien viisailta satelee neuvoja ja huuto on hirmuinen, kun jääräpäiset maajussit ja poronpurijat eivät suostu niitä nöyrästi noudattamaan.

Mutta annas olla, kun maaseudun väki ottaa kantaa vaikkapa Malmin lentokentän alueen rakentamiseen. Takki kääntyy ketterästi – Malmi on Helsingin asia, se kuuluu vain helsinkiläisille. Kukaan muu ei saa kommentoida, ja aivan erityisesti pääministeri Juha Sipilä (keskusta) ei saa olla Malmista mitään mieltä. Ja jos onkin, pitäköön tietonaan. Vaietkoon visusti ikänsä.

Stadi vastaan lande -keskusteluista kumpuaa kuitenkin joskus niin syvä ja synkkä viha, ettei se jaksa huvittaa. Maaseutuun kohdistuva kauna on samaa sukua kepuvihan kanssa. Se elää täällä pääkaupunkiseudulla, jota mahtipontisesti myös Metropolialueeksi kutsutaan, niin vahvana, että monien sivistyneinä itseään pitävien ihmisten lausunnot keskustan politiikasta ja poliitikoista lähentelevät rasistista vihapuhetta.

Puoluerajat ylittävä katkeruus on jo pitkään henkilöinyt Juha Sipilään, joka ei voi päättää tai tehdä mitään oikein. Tekemättä ei myöskään saa jättää. Ja vielä vähemmän muuttaa mieltään.

Kaikki vääryydet ja vitsaukset mielitoimittajan työpaikan vaihdosta ministerikollegojen sairauksiin ovat pääministerin vika. Pahemmista pulmista – esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliiton palkkalinjauksista tai edellisen hallituksen tekemistä koulutusmäärärahojen leikkauksista – puhumattakaan.

Kukaan ei sentään ole vielä syyttänyt Sipilää Jussi Halla-ahon ehdokkuudesta perussuomalaisten puheenjohtajaksi. Mutta kun tarkkaan tutkii ja kaivaa, eiköhän asia korjaannu.

Halla-ahon mahdollinen valinta on jo helppo nakki. Samoin päinvastainen tulos.

Sipilän syytä kumpikin.      

Kolumni on julkaistu ensimmäisen kerran Koillissanomien Suomi100-juhlalehdessä (30.3.2017, s. 31).

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kuntavaalit, vaalit, sote, maaseutu, kaupunki, Enbuske

Sote on kuntavaalien tärkein asia

Keskiviikko 8.3.2017 klo 15:13

Yle_kuntavaalit_puheenjohtajat_tentissa.jpg

YLEN kuntavaalitentissä (7.3.2017)  puhuttiin paljon sotesta. Twitterissä taivasteltiin, ettei asian käsittely puolueiden puheenjohtajien tenttiin kuulu, koska sosiaali- ja terveysasioista päätetään vuoden 2019 alusta alkaen maakunnissa. Keskustelua moitittiin turhaksi parran pärinäksi ja sapelien kalisteluksi.

Olen täysin päinvastaisella kannalla. Sote on vaalien tärkein asia, sillä nyt valittavat päättäjät varmistavat, että Suomen historian suurimmaksi kutsuttu julkisen hallinnon remontti saadaan omassa kunnassa kunnialla maaliin. Puheenjohtajat puolestaan vastaavat jättimäisen ja monimutkaisen hankeen suunnittelusta ja valvonnasta valtion tasolla. Siksi katsoin tentin tarkkaan ja kuulin monta mielenkiintoista kantaa ja kommenttia.

Sekä oppositio että hallitus olivat yhtä mieltä siitä, että sosiaali- ja terveysjärjestelmän ja hallinnon uudistus on tarpeen. Jopa valinnanvapaus, jota alun perin halusi vain kokoomus, sai periaatteessa (vaan ei käytännössä) kannatusta yli puoluerajojen. Siihen yksimielisyys jäi. Hämmentävältä tuntuu, ettei eduskunnalle annetusta yli tuhatsivuisesta lakiesityksestä löytynyt opposition mielestä yhtään hyvää asiaa. Kävi mielessä, onko esitys kaikilta osin tuttu ja ymmärretty.

Opposition suurin huoli oli valinnanvapaus. Ihmisten kykyä valita itselleen paras palveluntuottaja epäiltiin vahvasti, pahimmillaan asiakaspoloinen joutuisi tyytymään julkisen sotetuottajan palveluun.

Tässä on (ainakin) kaksi kummallista asiaa.

Miksi asiakas ei osaisi valita itselleen sopivaa sotepalvelua? Osaahan hän nytkin. Ja kaikki muut palvelut päälle. Jatkossa valintaa helpottaisivat vielä parantuneet talous- ja tulostiedot. Ja se seurata ja raportointi, jota maakunta ostajana vaatii. Esille nostettiin esimerkiksi muistisairaat ja moniongelmaiset nuoret, jotka eivät kykene huolehtimaan itsestään. Eivät heidän asiansa nykyisinkään kovin hyvällä tolalla ole, jollei heitä joku muu auta. Se lienee tilanne jatkossakin.

Aivan erityisen kummallista oli, että useita kertoja esitettiin totena oletus, että julkinen sotepalvelu olisi väistämättä huonompaa kuin yksityinen. Opposition visioissa sitä käyttäisivät vain ne, jotka eivät muuta voi. Mistä tieto on peräisin? Esimerkiksi jonotusaikojen osalta väite on nykyisin totta, mutta mikä saa esimerkiksi Sari Essayahin (kristillisdemokraatit) olettamaan, että tilanne säilyisi ikuisesti ennallaan. Hoidon laadun suhteen taas julkinen pärjää jo nykyisin yksityiselle oikein hyvin. Jatkossa kilpailun lisääntymisen olettaisi johtavan pikemminkin siihen, että laatu paranee kaikkialla.

Yhtiöittäminen herätti intohimot. Antti Rinteen (SDP) ja Li Anderssonin (vasemmistoliitto) puheissa jopa ilmestyskirjan pedot kalpenivat sen rinnalla. Juha Sipilä (keskusta) muistutti, että yhtiöittäminen on rakenteellinen ratkaisu ja pyrki painottamaan sisältöä sen sijaan, muut hallituspuolueet komppasivat.

Varsin vähälle huomiolle jäi se, että yhtiöittämällä saadaan kaikki palveluntuottajat samalle vertailuviivalle: tilinpäätöksistä voidaan lukea ja analysoida tuotot, kulut, kannattavuus ja tehokkuus.  Ja monta muuta asiaa, jotka nyt ovat julkisen sektorin kirjanpidon kiemuroiden kätköissä. Läpinäkyvyys, jota peräänkuulutetaan ainakin juhlapuheissa, olikin äkkiä uhka. Kilpailusta, joka yleensä ajatellaan parantavan laatua ja laittavan hinnan kohdalleen, tuli kustannuksia kasvattava ja laatua latistava pulmageneraattori.

Seinälle maalattiin myös yksityisen palveluntuottaja kavala ahneus ja asiakkaan valikointi. Kapitalistille kelpaisivat vain parhaat, siis terveimmät asiakkaat, kerma kuorittaisiin ja köyhät ja huonokuntoiset saisivat kylmää kyytiä.  

Tässä ohitetaan (ainakin) kaksi olennaista asiaa.

Palvelun tuottajan valitsee asiakas. Jos kotiportin tienoilta ei löydy muuta kuin julkinen tuottaja, liikennevälineillä pääsee. Lisäksi unohtuu, että jo nykyisin suuri osa joutuu matkustamaan pitkiäkin matkoja palveluiden ääreen, myös niiden julkisten. Kaikki kun eivät asu taajamissa. Samalla autolla, bussilla tai taksilla suhautetaan jatkossa kaikkien palveluiden oville.

Toiseksi kannattaa huomata, että kaikki sotepalvelut ostaa maakunta. Ja tällä ostajalla on aivan poikkeuksellisen suuri valta. Se esimerkiksi päättää palveluista, hinnasta ja valitsee tuottajat. Se määrää laadun ja sen kriteerit ja mittarit. Jos maakunnat eivät näillä valtuuksilla kykene varmistamaan hyviä palveluita kaikille, vikaa kannattanee etsiä lähinnä ihmisistä, ei järjestelmästä. Jossa toki on varmasti vielä pitkään paljon parantamisen varaa.

PS: Somessa kiertää kuva soten ohjauksen ja valvonnan tavoitetilasta. Sille nauretaan pilkallisesti, pääosin siksi, että sitä pidetään kauhistuttavan monimutkaisena ja sekavana.  Ei kannattaisi. Kaikki, jotka ovat nykytilasta vastaavia kaavioita piirtäneet tai nähneet, tietävät, että ne ovat vähintään yhtä sekavia ja monimutkaisia, elleivät sitten pahempia. Ehkä tässä on yksi syy siihen, miksi ehdokkaita on ollut vaikea löytää. Edessä on iso urakka, josta kiitosta ei ole tulossa. Haukkuja ja pilkkaa sen sijaan piisaa varmasti.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sote, kuntavaalit, Yle, vaalitentti

Totuus ja todisteet: Ylen faktantarkistus ei vakuuta

Torstai 9.2.2017 klo 14:47

Totta_vai_tarua.jpg

YLE uutisoi jo toista viikkoa ahkerasti kaksoiskansalaisia syrjivästä kohtelusta Puolustusvoimissa. Ylen mukaan asiasta on annettu sekä kirjallisia (sähköpostitse) että suullisia ohjeita. Ohjeita alettiin kutsua epävirallisiksi Puolustusvoimien kiistettyä virallisen ohjeistuksen olemassaolon.

Sittemmin pallo on lennellyt puolelta toiselle.

Yle pitää kiinni väitteistään: luottaa nimettömään lähteeseensä ja heille näytettyihin sähköposteihin. Puolutusvoimat taas kiistää johdonmukaisesti ohjeistuksen – sekä virallisen että epävirallisen – edelleen. Kaksi yksittäistapausta, joissa on toimittu ja viestitty virheellisesti eli lain vastaisesti ja syrjivästi, on tosin myönnetty. Toista näistä tutkii KRP.

Yhdestä asiasta osapuolten ja yleisönkin kesken tuntuu vallitsevan varsin suuri yksimielisyys. Vuodelta 2003 peräisin oleva kaksoiskansalaisuuslaki kaipaa pikaisesti uudistamista.  Ja nimenomaan rajoittavaan suuntaan: turvallisuussyistä kahden maan kansalaisten pääsy joihinkin – muun muassa Puolustusvoimien – tehtäviin ja virkoihin pitäisi estää. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja moni muu silmäätekevä on antanut tukensa ajatukselle, ja Ylekin komppaa.

Monet muut mediat toistavat Ylen uutisia. Puolustusministeri Jussi Niinistöä joukkoineen moititaan vääristä reaktioista, huonosta viestinnästä ja jopa valehtelusta. Ylen uutista pidetään totena ja todisteita kiistattomina, Niinistön toimia kummallisina ja Puolustusvoimien aiemmin hyvää uskottavuutta vaarantavina. Niinistöllä, joka puolestaan arveli Suomen suhteiden Venäjään vaarantuneen, arvellaan keulivan.

Somen keskustelua seuraamalla saa kuvan, että yleisö tuntuu olevan pääosin Puolustusvoimien puolella. Somekansan mielestä Ylellä ja medialla keulii; uutisointi on turhaa ja omiaan aiheuttamaan haittaa Suomelle. Kaksoiskansalaisuuslaki on epäkelpo ja se pitää uusia.

Minäkään en oikein löydä Ylen ylläpitämän mediahälyyn aihetta. Jokaisessa organisaatiossa tehdään mokia ja aivan erityisesti viestinnän saralla. Mitä isompi talo, sitä varmemmin viesti vääristyy ja muuttuu matkan varrella, suullinen viesti varmasti ja kirjallinenkin usein. Viestinnän virheet johtavat usein vilpittömään, mutta silti virheelliseen toimintaan.

Minua kiusaa aivan tavattomasti lähdetiedon nimettömyys ja salaisuus. Kahdenkymmenen vuoden ura tehtävissä, joihin olennaisena osana kuului vastaanottaa luottamuksellisia epäilyjä erilaisista väärinkäytöksistä ja vastata niiden riippumattomasta tutkinnasta, on opettanut minut suhtautumaan nimettömiin ilmiantoihin, samoin kuin sähköposteihin, suurella varauksella.

Jokaisesta talosta löytyy itsensä kaltoin kohdelluksi tuntevia tai muuten pettyneitä palkollisia. Jotkut heistä (onneksi harvat) ovat tilaisuuden tullen alttiita kostamaan: vuotamaan luottamuksellisia tietoja, tavoitteenaan aiheuttaa haittaa työnantajalleen ja niille, joiden katsovat olevan kohtelustaan vastuussa. He tarttuvat tilaisuuteen hanakasti, jos ilmiannon voi tehdä nimettömänä ja vieläpä valtakunnan johtavan median avustuksella. Isossa talossa ilmiantaja saa helposti mukaan muutaman muun katkeroituneen kellokkaan, mutta ei monia. Ylen jos jonkun luulisi tämän tietävän.

Mitä tulee sähköpostitodisteisiin, niiden luotettavuus on erittäin huono. Sähköposteja on helppo manipuloida, irrottaa asiayhteydestään, poistaa tai lisätä niihin osia, tekstiä ja liitteitä. Tiivistäen: sähköpostiin voi luottaa vain silloin, jos voidaan käydä sama viestiketju läpi kaikkien osapuolten näkökulmasta ja järjestelmän ylläpitäjän valtuuksin alkuperäisestä tietokannasta, tässä tapauksessa Puolustusvoimien. Tällaista todistusaineistoa Ylellä ei ole hallussaan, ja jos olisi, se olisikin oikeasti ison uutisen ja huolen aihe.

Faktat ja faktantarkistus ovat tämän päivän mediassa suuressa huudossa ja hyvästä syystä. Nimetön lähde ja sähköpostit eivät pitkän kokemuksen perusteella täytä luotettavien faktojen vaatimusta. Mikäli muuta ei ole tarjolla, Yleltä puuttuu pitävä näyttö.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kaksoiskansalaisuus, Yle, Puolustusvoimat, puolustusministeri, Jussi Niinistö, Sauli Niinistö, kaksoiskansalaisuuslaki

Katera Steel: kääk ja kimppuun

Sunnuntai 27.11.2016 klo 18:30

hui.jpgMediassa on moitittu, esitetty syytöksiä ja tuomittu pääministeri Juha Sipilä jääviksi maan hallituksen tekemään päätökseen, jolla kaivosyhtiö Terrafame sai rahoitusta ja jatkoaikaa.

Monenlaista lokaa on lentänyt niukkojen faktojen valossa.

On kerrottu, että Sipilän lapsilleen kolme vuotta sitten siirtämä sijoitusyhtiö omistaa viisi prosenttia Katera Steel Oy:stä, joka on saanut noin puolen miljoonan euron arvoisen tilauksen Terrafamelta.  

Katera Steelin pääomistajat ovat lähteestä riippuen joko Sipilän serkkuja tai enoja tai molempia.

Median tai toimittajan tehtävä ei ole tuomita, ja olennaisista faktoista tulee ottaa selvää ja tuoda ne esille. Ainakin Ylen olisi pitänyt selvittää asian konteksti ja tuoda esille myös osakeyhtiön sisäpiirisäädäntö ja siihen kuuluva lähipiiriin kuuluvien henkilöiden määrittely.

Nykysäännösten mukaan henkilön kuuluminen osakeyhtiön sisäpiiriin, jolloin kyseinen henkilö on jäävi yhtiötä koskevassa päätöksenteossa jonkin toisen tahon edustajana, edellyttää kahta asiaa: läheistä sukulaisuussuhdetta ja sukulaisen määräys- tai huomattavaa vaikutusvaltaa yhtiössä.

Läheiseksi sukulaissuhteeksi luetaan avio- tai avopuoliso sekä omat tai puolison lapset tai muut huollettavat. Serkut ja enot eivät kuulu lähipiiriin, joten Sipilän tapauksessa tarkasteltavaksi tulevat lapset.

Jotta Sipilä kuuluisi Katera Steelin sisäpiiriin, hänen lastensa määräys- tai vaikutusvallan yhtiössä pitäisi olla huomattava. Viiden prosentin omistus holding- tai sijoitusyhtiön kautta ei tuota huomattavaa määräys- tai vaikutusvaltaa, joten sitäkään kautta Sipilä ei ole jäävi.

Puhumattakaan siitä, että Sipilä ei ole millään tavalla osallistunut kyseisen tarjouskilpailun järjestämiseen tahi tarjouksen hyväksymistä koskevaan päätöksentekoon Terrafamessa, vaikka valtio yhtiön omistaakin. Sipilällä ei siis ole edes ollut tilaisuutta olla jäävi Katera Steelin tarjouksen suhteen.

Näiden tietojen hankkimiseen meni noin viisi minuuttia, blogin kirjoittamiseen hieman enemmän. Toki se vaatii jonkin verran yritystoimintaan ja sisäpiirisäädäntöön liittyviä ennakkotietoja, jotka kuulunevat Ylen talous- tai politiikan toimittajien ammattiosaamiseen. Lisäksi se vaati tahtoa katsoa kokonaisuutta. Silläkin uhalla, että herkullinen uutinen kuivuisi kokoon.

Täydennys 28.11. ja 30.11: Asia hallintolain ja median näkökulmasta 

Olen saanut paljon kommetteja edellä kirjoittamaani sosiaalisen median foorumeilla. Esimerkiksi Ylen toimittaja Jarno Liski kommentoi asiaa seuraavasti:

"Osakeyhtiölailla taitaa olla aika vähän tekemistä virkamiehen esteellisyydestä puhuttaessa vai mitä Taina arvelet? Katso mieluummin hallintolakia."

Tämä on hyvä esimerkki siitä, että asiaa ei edes haluta tarkastella kokonaisuutena, vaan tarkoitushakuisesti vain sellaisesta näkökulmasta, josta melua ja mielenkuohua syntyy helposti.

Jos todella puhutaan Katera Steelin ja Terrafamen välisistä kaupoista, silloin kyseessä ovat osakeyhtiöiden väliset asiat. Virkamiesten tekemiä päätöksiä taas koskee hallintolaki, kuten Jarmo Liski muistuttaa. Sipilä ei ole virkamies, mutta hänen esteellisyytensä määritellään tosiaan hallintolain 27 §:n mukaisesti. Siten hallituksen päätöstä Terrafamelle myönnettävästä lisärahoituksesta tulee arvioida hallintolain mukaan, siitä olen Liskin kanssa samaa mieltä.

Mutta sitä en usko kuunaan, että tuo rahoituspäätös olisi yhteydessä Terrafamen taannoiseen tarjouskilpailuun, että Sipilä olisi halunnut päätöksen olevan myönteinen nimeomaan siksi, että hänen sukulaisensa saisivat sitä kautta erityistä hyötyä ja etua. Joku tolkku spekulaatioissa sentään pitäisi olla.

Olisin todella yllättynyt, jos oikeusasiamies katsoisi Terrafamen rahoituspäätöksen olevan relevantti  Katera Steelin Terrafamelle tekemän tarjouksen ja sen hyväksymisen kanssa. Jos näin kävisi, siitä seuraisi normaalin yritystoiminnan kannalta mahdoton tilanne. Itsellänikin sattuu olemaan laaja suku (lienee syytä todeta, että en ole sukua Sipilälle), jossa on paljon yrittäjiä. Minulla ei ole mitään tietoa siitä, eikä pidäkään olla, kenen kanssa esimerkiksi enojen, setien, tätien, serkkujen tai edes sisarusteni yritykset tekevät yhteistyötä, puhumattakaan siitä, kenelle he ovat tehneet tarjouksia. Jos sen sijaan kuuluisin jonkun yrityksen sisäpiiriin, minun pitäisi hankkia nuo tiedot ja ottaa ne huomioon esteellisyyttä arvioidessani. Tämän tekisin (ja tein, kun olin virkamies) tietenkin etukäteen. Tämä juuri on yksi sisäpiirisäännösten tavoite: helpottaa muuten mahdottomaksi käyvää arviointia siitä, mitä virkamiehen pitäisi tietää tai olisi kohtuudella pitänyt tietää ja ottaa huomioon etukäteen virkavastuulla päätöksiä tehdessään.  

Yllättyisin myös, jos Katera Steelin omistajien, joista osa on hallintolain tarkoittamia läheisiä, katsottaisiin saaneen erityistä etua, kun heidän yrityksensä on tehnyt Terrafamelle tarjouksen, joka on tarjouskilpailussa hyväksytty. Tarjouksen kokoluokka on noin 10 prosenttia yrityksen kuluvan vuoden liikevaihdosta: urakka on siis iso, mutta ei poikkeuksellisen suuri. Tarjouksessa on siis kyse Katera Steelin tavanomaisesta liiketoiminnasta. Jos yrityksen normaali liiketoiminta tuottaisi omistajilleen hallintolain tarkoittamaa erityistä etua, Sipilä olisi todella ollut esteellinen. Tulkinta tuntuu järjenvastaiselta, mutta onhan se toki mahdollinen.

Olen Jarmo Liskin kanssa samaa mieltä, että ammattitaitoisen toimittajan pitäisi tuoda hallintolain näkökulma esille. Näin juuri on tapahtunut, tosin hyvin rajatusta näkökulmasta. Mutta jos sekä osakeyhtiön säännösten että hallintolain olennaiset näkökulmat olisi tuotu objektiivisesti esille, lukijalle olisi annettu aito mahdollisuus itse arvioida asiaa monipuolisen ja riittävän tiedon perusteella.

Juha Sipilän ratkaisu pyytää itse oikeuskanselria selvittämään esteellisyys oli erittäin hyvä. Tosin en usko oikeusasiamiehen selvityksen tuloksen, olipa se mikä tahansa, puhdistavan Sipilää jo nyt niskaan heitetystä loasta ja epäluulosta. Vahinko on jo tapahtunut. Lieneekö ollut jonkun tahon tarkoituskin.  

Joka tapauksessa asian uutisointi ja käsittely mediassa on paisunut kohtuuttomaksi. Sipilää on syytetty tunteista, ylilyönneistä ja -reagoinnista. Monen toimittajankin pitäisi katsoa peliin: esimerkiksi Ruben Stillerin itsesääli ja ironia on ylittänyt hauskuuden rajat ja Salla Vuorikosken defensiivit kääntyneet uskottavuuden tappioksi. Onneksi Ylen päätoimittaja Atte Jääskeläinen on tehtäviensä tasalla, toki hänellä riittää draaman hallitsevia kaitsettavia yli oman tarpeen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Katera Steel, Sipilä, Terrafame, jäävi

Väärin äänestetty

Keskiviikko 9.11.2016 klo 12:40

crushing-disappointment.png

Donald Trumpista tulee Yhdysvaltojen 45. presidentti, vastoin politiikan, talouden ja kulttuurin eliitin tahtoa ja odotuksia. Helsingin sanomien toimittaja Saska Saarikoski, joka jo eilen julisti Hillary Clintonin voittajaksi, kirjoitti tänään kolumnissaan, että ”melkein kaikki” kuvittelivat samoin. Sama joukko äimistyi, kun britit äänestivät itsensä eroon EU:sta.

Saarikosken ja muiden samanmielisten kannattaisi viimeistään nyt alkaa pohtia, miksi melkein kaikki olivat taas väärässä. Yksi väistämätön johtopäätös on, että Saarikosken kaikki on pahasti vääristynyt otos – ei läheskään kaikki, ei edes enemmistö.

Vaaleissa kukoisti viha ja halveksunta, loka lensi ja leimakirveet heiluivat. Toistui tuttu kuvio, jossa hyväosainen eliitti halveksii sivistymätöntä ja syrjäytynyttä rahvasta, rahvas eliittiä ja muualta tulleita, kaikki muuta mieltä olevia. Vastakkaisista väitteistä huolimatta en silti usko, että yli puolet briteistä tai jenkeistä olisi sivistymättömiä ja tietämättömiä rasisteja. Uskon, että suuri osa heistä on tuiki tavallisia, tolkun kansalaisia, jotka eivät ole löytäneet muuta kanavaa protestilleen nykymenoa vastaan. Presidentinvaalien viesti on sama kuin Brexitissä ja kotimaan jytkyissä: iso osa kansasta on tuntenut olonsa osattomaksi ja äänensä kuulumattomaksi jo pitkän aikaa. Ja he ovat kyllästyneet siihen perin juurin.

Nykymenon luoneiden ja sitä kannattavien on nyt pakko kuunnella enemmistön ääntä ja hakea vastaus protestin aikaansaaneisiin ongelmiin. Mistä viha ja halveksunta kumpuavat? Miksi ääriajattelu ja leimaaminen leviävät kulovalkean lailla? Mihin tarpeeseen Donald Trump vastaa? Mikä on muuttanut ajattelumme? Vai onko niin, että ajattelu on ennallaan, mutta nyt kaikki saavat äänensä kuuluviin?

Aiemmin vain eliitin määräämät auktoriteetit saivat ajatuksensa julki. Rahvas sai tuta olevansa väärässä ja vähempiarvoinen jo esikoulusta asti. Viisaammat kertoivat, miten olla ja ajatella. Palkintona ja porkkanana viisaampien määräämässä menossa oli, että kaikilla oli mahdollisuus samaan. Tie vaurauteen, eliittiin ja ylempiarvoisten joukkoon kulki pohjoismaisen tasa-arvon tai amerikkalaisen unelman keinoin. Tarjolla oli toivo paremmasta. Jokainen sukupolvi menestyi edellistä paremmin. Lasten elämä oli helpompaa ja vauraampaa kuin vanhempien.

Nyt tuo sukupolvien toivon ketju on murtunut. Amerikkalainen unelma on pettänyt, keskiluokka köyhtyy ja toivo katoaa. EU kompuroi kriisistä toiseen – entiset ovat ratkaisematta, kun uusi jo yllättää. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion lupaus koulutuksen ja sivistyksen tuomasta vauraudesta on sekin kärsinyt pahan kolauksen.  Vanhemmilla menee nyt lapsiaan paremmin. Syrjäytyneitä ja pettyneitä on kaiken aikaa enemmän. Pelko ja huoli omasta pärjäämisestä ja tulevaisuudesta on aito ja kasvaa kaiken aikaa. Oma ja läheisten arvo on mitätön, rooli yhteiskunnassa olematon. Joskus jo toisessa tai kolmannessa polvessa.

Nyt kannattaisi kaikkien kuunnella, avoimin mielin ja aidosti arvostaen – kaikkia ihmisiä, sitä rasistiakin. Tarttua jokaiseen tilaisuuteen kohdata ja yrittää ymmärtää vastapuolta. Halveksunnan ja paheksunnan, kasvattamisen ja sivistämisen sijaan pohtia, mistä mielipiteet kumpuavat. Ja pyrkiä vaikuttamaan syihin. Sitä kautta muuttuvat mielipiteetkin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Trump, presidentti, vaalit

Relatkaa vähän naiset (ja miehet)

Sunnuntai 4.9.2016 klo 19:25

Joensuun kaupunki etsii uusia johtajia. Rekrytointi-ilmoituksen kuvassa pöydän päässä istuu parrakas legoukko avain kädessään. Saman pöydän ympärillä on joukko muita legoakkoja ja -ukkoja. Tekstissä toivottiin muun muassa, että hakijalla olisi huumorintajua ja ego, joka ”pystyisi kannattelemaan myös hieman löysempää solmiota.”

Tästäpä närkästyivät naiset sankoin joukoin. Moni mieskin osallistui yhteisen mielipahan jakamiseen. Tulkinnan mukaan haku oli selvästi suunnattu vain miehille, naiset älkööt vaivautuko.

Mikäli avainta olisi heilutellut partasuun vieressä istuva kiharatukkainen nainen helmet kaulassaan ja ilmoituksen teksti olisi ollut sukupuolineutraalimpi – olisi vaikkapa toivottu "löysempää solmiota tai nutturaa” – pelkään pahoin, että naisten nokka olisi mennyt nykkyrään ilmoituksen stereotyyppisestä naiskuvasta.

Haikeana muistelen kaukaista aikaa, kun minut nuorena apulaisjohtajana päätettiin johtoryhmässä ”korottaa mieheksi”. Tavoite oli, ettei mieskollegojen tarvinnut pyytää anteeksi pikkutakin riisumista, vältellä vähänkin ronskimpaa kielenkäyttöä tahi kammeta pystyyn joka kerta, kun nousin tuoliltani. Ehdotus oli tarkoitettu humoristiseksi kohteliaisuudeksi, ja sellaisena sen otin ilomielin vastaan.

Päätöksen jälkeenkin miehet avasivat minulle ja muille naisille oven, tarjosivat tuolin ja auttoivat takin päälle tai pois, jos satuimme naulakolle samaan aikaan. Kevyt kosketus käsivarteen tai selkään kuului asiaan miehen ohjatessa naisvierastaan esimerkiksi huoneesta toiseen tai pöytään. En koskaan kokenut sitä epämiellyttäväksi, en edes silloin, jos en sattunut pitämään koskettajaa eroottisesti puoleensavetävänä. Silloin oli vielä itsestään selvää, ettei kaikki koskettaminen ollut tarkoitettu eroottiseksi. Eikä sitä siitä näkökulmasta myöskään arvotettu tai arvioitu.

Kaipaan myös kevyttä flirttiä, jonka sukupuolisen häirinnän pelko on melkein hyydyttänyt. Muistan, kun muinoin satuimme kolmen nuoren naisen porukalla samaan hissiin silloisen Suomen Pankin johtokunnan jäsenen Esko Ollilan ja parin mieskollegan kanssa. Ollila kiitteli onneaan tavatessaan ”ihanat naiset hississä”. Toinen mieskollegoista varoitteli sukupuolisesta häirinnästä, johon Ollila ykskantaan tokaisi: ”Sen toivossahan tässä eletään.” Hissistä poistui iloinen joukko ihania naisia ja mukavia miehiä, joilla kaikilla oli hymy herkässä vielä pitkän aikaa tapahtuman jälkeen.

Esimerkkini ovat vuosien takaa, sillä nykyisin yksikään täysijärkinen mies (siis suurin osa suomalaismiehistä) ei mokomaan rohkenisi työaikana ryhtyä. Paikalla kun saattaa olla tai asiasta voi myöhemmin kuulla joku, jolla on solmio, nuttura tai pipo liian tiukalla.

Relatkaa vähän naiset (ja miehet). Huumori on hyvä lääke moneen vaivaan ja se myös ehkäisee ennalta mielipahaa, närkästystä ja pöyristystä. Niitä on nykyisin liikkeellä aivan liian paljon.

Ihan varmuuden vuoksi totean vielä, että kannatan kaikkien ihmisten – sukupuolesta riippumatta – tasa-arvoa. Vastustan syrjintää millä tahansa perusteella. Kannatan lämpimästi myös kohtuutta, järjen käyttöä, harkintaa, vastuullisuutta, hyvää ja kohteliasta käytöstä, muiden huomiointia ja positiivista asennetta elämään ja sen kaikkiin ilmiöihin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tasa-arvo, syrjintä, huumori, Joensuu

Trump ja median osatotuudet

Lauantai 23.7.2016 klo 17:10

TOTUUS.jpg

Yhdysvaltain republikaanipuolueen presidenttiehdokas Donald Trump piti Clevelandin puoluekokouksessa torstaina 21.7. odotetun linjapuheensa. Nyt media pullistelee puheen analyysia ja kauhistelua. Tulkinnoissa Trumpin tiliin laitetaan populismin kepeiden multien lisäksi raskaita taakkoja: fasismia, rasismia ja muita 30-luvun koleita kaikuja (Laura Saarikoski, HS 23.7.2016).

Helsingin Sanomien mukaan Trump lukee tilastoja tarkoitushakuisesti ja nostaa esiin linjaansa tukevia osatotuuksia, valikoituja tilastoja tai suoranaisia virhetietoja (HS 23.7.2016). Esimerkiksi otetaan murhien määrä Yhdysvaltojen 50 suurimmassa kaupungissa. Se on Trumpin (ja tilastojen) mukaan kasvanut 17 prosenttia. Kainalojutussa Matti Koskinen muistuttaa, että osatotuus antaa väärän kuvan todellisuudesta: vuonna 1991, vaivaiset kaksikymmentäviisi vuotta sitten, murhia tehtiin kaksinkertainen määrä.

Hakematta mieleen tulevat Suomen hallituksen leikkauksia kauhistelevat kirjoitukset valtamedian foorumeilla. Yliopistojen määrärahojen (yliopistojen toimintamenot ja yliopistolaitoksen yhteiset menot) leikkauksien kerrotaan hakevan vertaansa ja vaarantavan kansakunnan sivistyksen, tulevaisuuden ja talouskasvun. En laita tähän linkkiä yhteen juttuun, sillä se ei tekisi oikeutta sadoille samoilla argumenteilla ratsastaville ”objektiivisille kokototuuksille”.

Otetaan vertailukohdaksi vuosi 1991. Silloin määrärahat sattuivat olemaan historiallisesti korkeimmalla tasollaan, sillä vuodesta 1987 vuoteen 1991 yliopistojen määrärahojen reaaliarvoinen yhteismäärä kasvoi keskimäärin noin 10 prosenttia vuodessa. Laman kurimuksessa rapsakka nousu pysähtyi ja esimerkiksi vuosina 1993 ja 1994 määrärahat alenivat reaalisesti noin 16 prosenttia.

Huippuvuonna 1991 yliopistomäärärahojen reaalitaso oli vuoden 1999 rahassa 4,8 miljardia markkaa. Tilastokeskuksen mukaan summa vastaa vuoden 2015 rahassa noin 1,1 miljardia euroa.

Vuonna 2015 yliopistojen valtionrahoitukseen varattiin 1,9 miljardia euroa ja ammattikorkeakoulujen rahoitukseen 862 miljoonaa euroa. Vuoden 2016 "ennennäkemättömien" 100 miljoonan (5 prosentin) leikkausten jälkeen yliopistojen valtionrahoitukseen esitettiin 1,8 miljardia euroa ja ammattikorkeakoulujen rahoitukseen 858 miljoonaa euroa.

Yliopistojen määrärahat ovat siis kasvaneet vuodesta 1991 vuoteen 2016 noin 65 prosenttia. Samalla aikajaksolla Suomen BKT kasvoi Tilastokeskuksen mukaan 41,5 prosenttia.

Laura Saarikoski puolestaan tuskailee sitä, että Trumpin jenkkien nykyongelmiin syyllisiksi nimeämän eliittiväen joukkoon kuuluu myös media, joka ei sanojaan säästele sekä politiikan että kulttuurieliitin ulkopuolelle jääneen populistin ja hänen yhtä surkeiden ja halveksittavien kannattajiensa suominnassa.

Minä puolestani ihmettelen, miksi malka on niin vaikea löytää omasta silmästä?

Aurinkokuninkaat ja heidän hovinsa havahtuvat aina liian myöhään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Donald Trump, puoluekokous, presidenttiehdokas, media, osatotuus, yliopisto, yliopistojen määrärahat, leikkaus

Raatikaisen vessaoppi ja sukupuolineutraalit eriöt

Torstai 21.7.2016 klo 21:44

wc.png

Julkinen vessakulttuuri tunnistaa kaksi sukupuolta: naiset ja miehet.  Aika ajoin tämä perinteinen jako koetaan rajoittavaksi tai riittämättömäksi. Tänä kesänä asiaa on puitu kohuksi asti.

Vanha pulma on, että naisten vessoihin jonotetaan samaan aikaan kun miesten vessat ovat vapaana. Uudempi esiin nostettu ongelma on väärään sukupuoleen syntyneillä tai muun sukupuolisilla, eli niillä, jotka eivät koe kuuluvansa kumpaakaan valtavirtavessakulttuurin sukupuoleen.

Ratkaisuksi on esitetty luopumista jaosta naisiin ja miehiin eli sukupuolineutraaleja vessoja. Ne eivät kuitenkaan kaikkia ilahduta. Osa haluaisi jakaa wc-tilat edelleen vain naisten tai miesten kesken, kuten minä. Hoidan intiimiasiat mieluiten yksin, mutta jos kokemus on aivan pakko jakaa muiden kanssa, niin mieluummin naisten ja naiseksi itsensä kokevien (jos heidät on jostakin syystä pakko erotella muista naisista) kuin kaikkien.

Kansanedustaja Mika Raatikainen (perus) ei edusta valtavirtaa. Hän haluaisi jakaa vessa- ja pesukokemuksensa aivan uudella tavalla, heteroiden kesken. Raatikaisen jakolinjan muodostaisi siis seksuaalinen suuntautuminen eikä sukupuoli.

Raatikaisen vessaopin mukaan naisten vessat olisivat heteronaisten pyhättöjä ja miesten vessoihin olisi asiaa vain heteromiehillä. Mutta mihin menisivät homomiehet ja -naiset? Ohjaisiko Raatikainen homomiehet naisten vessaan ja lesbonaiset miesten? Vai pitäisikö Raatikaisen perusmaailmassa naisellisten homomiesten käyttää naisten vessaa ja maskuliinisten miesten? Ja maskuliiniset lesbonaiset ohjattaisiin miesten vessaan ja naiselliset lesbot naisten? Entäpä maskuliiniset heteronaiset tai naiselliset heteromiehet? Tai bi- tai trans-seksuaalit?

Vaikea juttu ja vaikeita käsitteitä perusmies Mika Raatikaiselle, jolta lienee mennyt sukupuoli ja seksuaalinen suuntaus sekaisin. Jätetään siis typerä kommentti omaan arvoonsa.

Väärän tai muun sukupuolisten pulma sen sijaan on aito. Siihen on onneksi helppo ja halpa ratkaisu: invavessat.  Niitä kun saa käyttää kuka vaan, vaikka kovin harva sen tietää. Täytyy siis parantaa ohjausta ja viestintää. Vaihdetaan invavessojen kylttien  tekstit ja tunnukset. Esimerkiksi inva/miehet/naiset/muut. Tai inva/kaikki. Naiset ja miehet saisivat pitää omansa ja lisäksi löytyisi neutraali vaihtoehto. Naistenvessojen jonotkin lyhenisivät kun vaajakäyttöiset eriöt otettaisiin tehokäyttöön.

Kaikki hyötyisivät, eikä maksa paljon. Win-win.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Mika Raatikainen, sukupuolineutraali, homo, vessa

Euro epäonnistuu ilman yhteistä talouspolitiikkaa

Perjantai 8.7.2016 klo 15:32

Eurokriisi.jpg

Vapaa ajattelija, yrittäjä ja tietokirjailija Osmo Soininvaara sanoo Suomen Kuvalehden kolumnissaan (EU:ta pitää nyt vahvistaa, SK 8.7.2016, s.12-13) suorat sanat EU:n kehittymistarpeesta. Oli iloa lukea selväsanaista ja monimutkaisia asioita ymmärrettävällä tavalla käsittelevää tekstiä.

Tiivistäen Soininvaaran kuuden kohdan kehittämisohjelman voi tulkita niin, että brittien ero parantaa mahdollisuuksia kehittää EU:sta liittovaltio. Tämä puolestaan on ainut mahdollisuus saada unioni toimivaksi ja sen kunnianhimoiset tavoitteet saavutetuksi.

Sen lisäksi, että Soininvaara listaa unionin kehittymistarpeet, hän samalla tulee välillisesti kertoneeksi yhden keskeisen Brexitiin johtaneista syistä. Sen, joka lienee niiden EU-eroa kannattaneiden päätöksen taustalla, jotka eivät tehneet päätöstään nationalismin, maahanmuuton pelon tai jonkin muun tiedon ja järjen puutteesta johtuvaksi leimatun syyn perusteella.

En nimittäin usko, että briteistä puolet on sivistymättömiä, epärationaalisia ja tietämättömiä rasisteja. Uskon, että suuri osa Brexitiä kannattaneista ei Soininvaaran tapaan uskonut, että EU:sta tulee toimiva ilman sen kehittymistä liittovaltioksi. Jota he eivät taas halunneet. Tästä samasta syystä itse äänestin aikoinani unioniin liittymistä vastaan. Välittämättä vähäänkään siitä, että silloinkin vastustajat leimattiin tunteellisiksi, typeriksi ja tietämättömiksi. Rasistikorttia ei muistaakseni vielä pöytään isketty, se tuli kannattajien työkalupakkiin myöhemmin. Minä taas pidin monia kannattajia tunteellisina: heidän mielestään oli kiva kuulua länteen ja Eurooppaan ja ilman jäsenyyttä se olisi heidän mielestään jäänyt muille kuin suomalaisille epäselväksi. Minusta se on ollut jo pitkään tosiasia, riippumatta siitä, mitä meistä muualla luullaan.

Euroon liittymistä taas olisin vastustanut, jos olisin voinut, Soininvaaran ohjelman neljännessä kohdassa esitetyn takia. Siinä todetaan, että ilman Euroalueen yhteistä talouspolitiikkaa – mukaan lukien yhdenmukainen vero- ja työlainsäädäntö – euro on tuomittu epäonnistumaan. Soininvaara väittää, että ilman finanssipolitiikan koordinaatiota euro aiheuttaa pysyvän laman. Hänen johtopäätöksensä on, että mikäli yhteiseen talouspolitiikkaan ei löydy valmiuksia, on parempi luopua koko eurosta.

Lähes kymmenen vuotta Euroopan Keskuspankkijärjestelmän sisäisten tarkastajien komitean jäsenenä ja laskemattomat tunnit Eurotowerin pyöreän neuvottelupöydän ympärillä kollegojen – joita pöytään ensimmäisen kerran istuessani oli 15 maasta ja siitä viimeisen kerran noustessani 28:sta – kanssa istuneena en hetkeäkään usko, että yhteiseen talouspolitiikkaan on olemassa minkäänlaisia edellytyksiä. Niin suuria ovat kulttuurimme ja ajattelutapojemme erot, niin toisenlaiset lähtökohdat ja historia, joita ei tahtomalla voi muuksi muuttaa. Ja hyvä niin, sillä muuten menettäisimme valtavan rikkauden ja voimavaran yhteisessä Euroopassamme ja maailmassamme. Nyt olisi aika keksiä oikeat tavat hyödyntää niitä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Euro, Brexit, Euroalue, EU, liittovaltio, unioni, kehitysohjelma

Märehtijöille kyytiä

Tiistai 3.5.2016 klo 12:09

lehma_piirretty.png

Helsingin yliopiston viestinnän professori Anu Kantola löytää kolumnissaan (HS 3.5.2016) talouskasvun tulpat ja helpon ratkaisun pulmaan.  

Kantolan mukaan kasvun esteenä ovat ikävät märehtijät, jotka jauhavat rahan puutteesta ja säästöjen tarpeesta. Kärjessä keikkuvat Saksan ja Suomen hallitukset ja muut porvarilliset pahantekijät, joiden mielestä suu tulisi panna säkkiä myöten ja lakata elämästä velaksi, siis tulevien sukupolvien kustannuksella.

Ratkaisuksi Kantola tarjoaa ajatuksen suunnan vaihtamista. Lakataan suremasta ja aletaan iloisena kuluttaa entistä enemmän. Elvytetään velalla ja odotetaan parempia aikoja. Koska nykyisten ongelmien syyt ovat muissa kuin meissä, esimerkiksi kansainvälisessä taloudessa ja Venäjällä, ratkaisutkin löytyvät sieltä. Älä suotta murehdi, anna palaa vain.

Kuulun märehtijöiden laajaan sukuun. Yleensä viittaan tällaisille neuvoille kintaalla, niitä kun antavat ne, jotka eivät koskaan ole tulojen hankinnasta vastanneet, mutta ansioituneet monipuolisesti kulujen saralla. Yrittäjiä opastavat ne, jotka eivät koskaan ole yritystä pyörittäneet, tuskin edes olleet töissä sellaisessa. Puhumattakaan suuremmasta talousyksiköstä. Mutta nyt on asialla alansa arvostettu asiantuntija, ja foorumina maan suurimman päivälehden pääkirjoitussivu. Joku raja sentään.   

Aito tulosvastuu opettaa nopeasti tulojen ja kulujen välisen yhteyden. Ja nyt en puhu yliopistojen tai muiden julkisen sektorin johtajien ”tulosvastuusta”, jossa toisten hankkimat rahat jyvitetään ja kulutetaan ja vaaditaan lisää, kun keksitään uutta ja kivempaa tekemistä. Mistään vanhasta kun ei tietenkään voi luopua.

Aitoa tulosvastuuta muistuttaa tilanne, jossa sekä tulojen hankinta ja kuluttaminen ovat saman tahon huolena. Yksinyrittäjät ja yksityiset henkilöt ovat lähellä tätä, toki yhteiskunnan tulontasauksen takia poikkeamia on suuntaan ja toiseen. Toisilta otetaan ja toisille annetaan, ja hyvä niin. Niin sivistysvaltiossa pitää tehdä. Mutta antaminen pitäisi suhteuttaa ottamiseen, ainakin pitkällä aikavälillä. Suomessa olemme jo pitkään antaneet enemmän kuin voidaan ottaa. Paljon enemmän. Tästä me märehtijät olemme huolissamme.

Todellinen tulosvastuu osuu kohdalle, kun olet täysin vastuussa tulojen hankkimisesta, mutta menoista päättävät muut kuin sinä. Työllistävä yrittäjä on tässä tilanteessa. Palkoista sovitaan toisaalla, raaka-aineiden hinnat määräävät markkinat, verottaja ottaa omansa. Valtio voi hankkia lisää rahaa päättämällä, että tuotteet ja palvelut maksavat enemmän, siis nostaa veroja. Yritys ei voi. Sen tuotteet hinnoittelee ostaja. Näin pitääkin olla.

Toivotankin siis Anu Kantolan ja muut kasvun neuvonantajat tervetulleeksi yrittämään ihan itse. Sehän on helppoa kuin heinänteko. Irtisanoudut työstäsi, perustat vaikkapa viestintäalan yrityksen ja palkkaat muutaman työntekijän. Ja sitten vain iloisin mielin tekemään tulosta ja talouskasvua.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: talouskasvu, säästöt, kulutus, elvytys

Järjestetään klikkijournalismin hautajaiset - katso viisi ohjetta

Keskiviikko 20.4.2016 klo 16:33

KLIK_IN.jpg

Klikkijournalismin konstit ovat tuttuja kaikille. Keinot ovat monet, kun lukijoita houkutellaan lukemaan olemattomia uutisia, paljastuksia ilman sisältöä ja hätkähdyttäviä kuvia, joissa ihmeellisintä lienee se, että lukijat yhä uudelleen ja uudelleen menevät halpaan. Seurauksena saadaan samaa roskaa lisää, yhä enemmän ja alati kiihtyvällä tahdilla.

Yksi tämän journalismin genren tunnusmerkeistä ovat kaikenkarvaiset listat.

Mikä tahansa asia tai ilmiö puristetaan kolmeen, viiteen, seitsemään tai johonkin muuhun kahden käden sormilla laskettavissa olevaan kohtaan, pointtiin, vinkkiin, ohjeeseen, konstiin tai keinoon. Näillä mitä moninaisimmat arjen, tieteen, taiteen, talouden ja yhteiskunnan ilmiöt ratkaistaan tai selitetään käden käänteessä. Mikään ei ole liian yksinkertaista tai vaikeaa säästyäkseen pointtereiksi, pilkkojiksi, vinkkaajiksi, neuvonantajiksi ja koko kansan konstimaakareiksi ryhtyneiden journalistien sanan säihkyvältä säilältä.

Joka päivä päätän, että sai olla viimeinen kerta, kun sorrun avaamaan taas yhden huuhaa-jutun. Sillä näin tekemällä lisään pökköä pesään, jonka voimin näitä keitoksia tehdään ja lämmitetään, ja varmistan, että kökköjutuista tule koskaan loppua.

Haastan nyt kaikki mukaan klikkijournalismin tappajaisiin. Heitetään yhdessä rapiat mullat koko umpimädälle genrelle. Hautajaiset koittavat varmasti, jos kaikki noudattavat tätä viiden kohdan listaa. Aina ja alati, lipsumatta koskaan kaidalta tieltä.

1.     

Jos otsikossa kehotetaan katsomaan hätkähdyttävät, paljastavat, karmaisevat, hurmaavat, huikeat tms. kuvat kaikkien tuntemasta julkkiksesta, älä klikkaa.

Jos sellaisia kuvia olisi, ne laitettaisiin varmuudella etusivulle. Klikin takaa paljastuu linkki jonkun tuiki tuntemattoman tai aikoja sitten unohdetun entisen suuruuden tai hänen kummin kaimansa somessa julkaisemaan suttuiseen kuvaan, josta on mahdotonta tunnistaa kohdetta. Mitään ylisanoja selittävää ei ole havaittavissa, vaikka kuvia tutkisi suurennuslasin kanssa.

2.     

Mikäli sinua houkutellaan kaikkien aikojen paljastuksella, suurimmalla yllätyksellä tahi skandaalien skandaalilla, älä usko.

Jos sellainen olisi tarjolla, se lukisi kissan kokoisin kirjaimin otsikoissa ja lööpeissä. Tästä hyvä esimerkki oli Ylen Panama-papereiden hehkutus. Viikkokausia rummutettiin hätkähdyttäviä paljastuksia veronkierron ja rötöstelyn merkeissä. Ensimmäinen julkaistu tieto oli, että Nordean Luxemburgin veroparatiisin konttorilla ja sen asiakkailla on vuosikymmen sitten ollut yhteyksiä Panaman veroparatiisiin. No huh huh, jopas oli jymy-yllätys! Seuraavasi luvattiin satoja tunnettuja nimiä. Muualla maailmassa listalla oli valtion päämiehiä, poliitikkoja ja tunnettuja talouselämän vaikuttaja, joten odotukset olivat korkealla meilläkin. Mitä saimme tietää? Keke Rosberg. Jopas oli uutinen, äimän käkenä olemme kaikki! Kekellä, Suomen kenties tunnetuimmalla veropakolaisella, on ollut bisneksiä Panamassa! Kauhistuksen kanahäkki!

3.     

Jos otsikossa luvataan ratkaisu johonkin ikiaikaiseen ongelmaan tai pulmaan, älä usko.

Jos sellainen keksintö todella olisi tehty, sekä pulma että ratkaisu tungettaisiin sekä otsikkoon että ingressiin, mahtui tai ei. Klikin takaa löytyy taas linkki jollekin epämääräiselle uutissivustolle, jossa tiedeyhteisön tai muiden asiantuntijatahojen vuosikymmeniä sitten hylkäämä menninkäinen kertoo ratkaisunsa ongelmaan, jota ei ole olemassa. Tai jos on, se on olematon. Miten poistat punaviinitahra valkoisesta pöytäliinasta? (et mitenkään).  Tai ratkaisu on silminnähden väärä, mahdoton toteuttaa tai muutoin vain utopistinen, tyyliin Ratkaisu perustuu oletukseen, että kuluttajat käyttäytyvät rationaalisesti.

4.    

Mikäli sinua houkutellaan lukemaan kysymällä ”Uskoisitko jotakin?”, älä klikkaa.

Klikin takaa löytyy linkki jossakin muualla julkaistuun kolmen virkkeen mittaiseen juttuun, jossa esitetään kysymyksiä ja vastauksia, jotka ovat niin ilmeisiä, että taatusti uskoisit. Vastaus on juuri se, joka ensimmäisenä muljahtaa kenen tahansa mieleen.  Ja asia joka tapauksessa mitätön.

5.    

Jos otsikon kysymys kuuluu ”Oletko koskaan nähnyt vastaavaa?”, älä klikkaa.

Klikin alta paljastuvassa jutussa kerrotaan tai kuvataan tai linkitetään sellaisen asian äärelle, jonka olet nähnyt lukemattomia kertoja. Ja jos et ole, et haluasi nähdä nytkään.

Jos kaikki noudattavat näitä yksinkertaisia ohjeita, klikkijournalismi katoaa kuin pieru Saharaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: klikkijournalismi, journalismi

Opintotuen romutus ja yliopistojen kurjuus

Sunnuntai 13.3.2016 klo 14:41

Hallituksen suunnitelmat opintuen muutoksista ja päätökset yliopistojen rahoituksen leikkauksista ovat saaneet yliopistojen opiskelijat ja henkilöstön barrikadeille. Ylisanoja ei säästellä kun maalaillaan kuvaa opiskelijoiden kurjaakin kurjemmasta kohtalosta ja sivistyksen tuhosta.

Helsingin Sanomat kokosi faktat opintotuen reaaliarvon kehityksestä (HS 9.3.2016). Hesarin kaaviosta käy ilmi, että opintotuen kokonaismäärä on kehittynyt sykäyksittäin parempaan suuntaan ja on nyt tasolla 950 euroa kuukaudessa. Mikäli selvitysmies Roope Uusitalon esitys tuen muutoksista toteutuu, tuen kokonaismäärä saavuttaa kaikkien aikojen huippunsa, 1 100 euroa kuukaudessa.

Opiskelijoiden suurin huolen aihe on, että ”ilmaisen rahan” osuuden tuesta katsotaan pienentyvän 80 eurolla eli 537 eurosta noin 450 euroon, jos opintorahan maksimia leikataan 337 eurosta 250 euroon. Lainarahaa vieroksutaan ja pelätään, ettei takaisinmaksu suju valmistumista seuraavan työttömyyden takia.

Tosiasiassa ilmaisen rahan osuus kasvaisi sekin kaikkien aikojen suurimmaksi, se olisi enimmillään 650 euroa kuukaudessa, kun täysimääräisen lainan anteeksi annettava osuus jaetaan opintotukikuukausille. Tämä tosin edellyttää valmistumista määräajassa, yleisimmin viidessä vuodessa. Silloin opiskelijalle maksettaisiin takaisin 30 prosenttia lainasta. Kuuden vuoden valmistumisajalla lainahyvitys olisi 15 prosenttia (HS 1.3.2016). Ilmaista rahaa saisi silloin 550 euroa kuukaudessa, edelleen enemmän kuin nyt.

Ilmainen 650 (maisteriksi viidessä vuodessa) tai 550 euroa (maisteriksi kuudessa vuodessa) kuukaudessa koostuisi seuraavasti:

-          opintoraha noin 250 euroa

-          asumistuki noin 200 euroa

-          lainahyvitys noin 200 tai 100 euroa kuukaudessa

Jos työllistyminen tutkinnon jälkeen tuntuu epävarmalta ja lainan takaisinmaksu pelottaa, lainan maksettavaksi jäävän osuuden voi jättää käyttämättä. Nostettavasta lainasta kulutetaan siis vain ”ilmainen” 200 tai 100 euroa kuukaudessa, loput talletetaan vaikka säästötilille. Menettelyyn ei sisälly minkäänlaista riskiä, kun laina ja talletus ovat samassa valuutassa ja pankkien talletuksilla on 100 000 euron suoja.

Monet huolestuneet ovat perustelleet valmistumisen viiveitä sairastamisella. Tosiasiassa suurin osa opiskelijoista on terveitä, syyt opintojen venymiseen ovat pääosin muualla. Lisäksi kannattaa muistaa, että opintuki on tarkoitettu opiskelun, ei sairauden rahoittamiseen. Jos sairaus on vakava ja estää sekä työn että opinnot, siihen on oma tukijärjestelmänsä, ja lisäksi sairauspäivärahakaudet eliminoidaan opintotukijärjestelmässä.

Suosittelen kaikille tuen heikennyksistä huolestuneille ja mielenosoituksiin kannustaville järjen ja laskukoneen käyttöä. Valittamiselta ja vastustukselta säästyvän ajan voi käyttää vaikka opiskeluun.

Mitä tulee yliopistojen rahoituksen leikkauksiin ja sivistyksen ja tutkimuksen tuhoon, niitä HS pohtii esimerkiksi otsikolla Proffien kapina (HS 13.3.2016).

Tässä blogissa en tähän laajaan ja mieliä kuohuttavaan aiheeseen syvemmin paneudu, mutta esitän Hesarin kokoamien tietojen perusteella laaditun kuvan, jolle olen antanut nimeksi Yliopistojen tehokkuus. Tehokuutta on kuvassa mitattu ylempien korkeakoulu- ja tohtorin tutkintojen määrän (vuosi 2014) suhteella professorien ja muun henkilöstön määrään.

Kuva puhukoon puolestaan, jätän johtopäätökset lukijoille.

Lopuksi mielenkiintoinen yksityiskohta: Hesarin kyselyyn vastanneiden professoreiden suosikit lakkautettaviksi yliopistoiksi olivat Vaasan yliopisto, Lapin yliopisto, Hanken ja Lappeenrannan teknillinen yliopisto. Proffien mielestä lahtiin joutaisi siis neljä tehokkainta yliopistoa.

Yliopistojen_tehokkuus.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: opintotuki, yliopisto, tutkinnot, tehokkuus, rahoitus, koulutusleikkaus

Donald Trump ja arvottomat

Perjantai 4.3.2016 klo 10:45

trumpettti_2.pngKirjoitin eilen sosiaalisessa mediassa käytävistä kuplakeskusteluista, joissa dialogin sijaan keskustellaan vain samanmielisten kanssa.

Kuplissa kuohuu viha ja halveksunta, loka lentää ja leimakirveet heiluvat.  Hyväosainen eliitti halveksii sivistymätöntä ja syrjäytynyttä rahvasta, rahvas eliittiä ja muualta tulleita, kaikki muuta mieltä olevia. Kieltäytyminen samalle julkiselle areenalle antautumisesta vastapuolen kanssa saa ablodit kaikissa kuplissa.

Mistä viha ja halveksunta kumpuavat? Miksi ääriajattelu ja leimaaminen leviävät kulovalkean lailla? Mihin tarpeeseen Donald Trump vastaa? Mikä on muuttanut ajattelumme? Vai onko niin, että ajattelu on ennallaan, mutta nyt kaikki saavat äänensä kuuluviin?

Ennen somea vain eliitin määräämät auktoriteetit saivat ajatuksensa julki. Rahvas sai tuta olevansa väärässä ja vähempiarvoinen jo esikoulusta asti. Viisaammat kertoivat, miten olla ja ajatella. Palkintona ja porkkanana viisaampien määräämässä menossa oli, että kaikilla oli mahdollisuus samaan. Tie vaurauteen, eliittiin ja ylempiarvoisten joukkoon kulki pohjoismaisen demokratian ja tasa-arvon tai amerikkalaisen unelman keinoin. Tarjolla oli toivo paremmasta. Jokainen sukupolvi menestyi edellistä paremmin. Lasten elämä oli helpompaa ja vauraampaa kuin vanhempien.

Nyt tuo sukupolvien toivon ketju on murtunut. Amerikkalainen unelma on pettänyt, keskiluokka köyhtyy ja toivo katoaa. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion lupaus koulutuksen ja sivistyksen tuomasta vauraudesta on sekin kärsinyt pahan kolauksen. Vanhemmilla menee nyt lapsia paremmin. Puhumattakaan omassa todellisuudessan elävästä suuryritysten johdosta ja muista miljardööreistä.

Syrjäytyneitä ja pettyneitä on kaiken aikaa enemmän. Pelko ja huoli omasta pärjäämisestä ja tulevaisuudesta on aito ja kasvaa kaiken aikaa. Oma ja läheisten arvo on mitätön, rooli yhteiskunnassa olematon. Joskus jo toisessa tai kolmannessa polvessa. Eriarvoisuus kasvaa, vähäosaisuus periytyy ja syvenee. Siinäpä otollinen kasvualusta ääriajattelulle ja -teoille.

Kun tarjolle tulee tilaisuus vielä huonommassa asemassa olevien vihaamiseen ja halveksuntaan oman arvontunteen nostamiseksi, ei ihme, että siihen tartutaan. Somessa löytyy paljon samanmielisiä, joukko luo turvaa ja arvoa. Ja eipä aikaakaan, kun meilläkin soivat trumpetit.

Mitä tekevät hyväosaiset, eliitti ja auktoriteetit? Me heilutamme sormea, osoitamme vihaa ja halveksuntaa, kieltäydymme keskustelusta ja kuuntelemasta. Painamme painettuja, vähättelemme, pilkkaamme ja hyljeksimme arvottomia.

Nyt kannattaisi kaikkien kuunnella, avoimin mielin ja aidosti arvostaen – jokaista ihmistä, sitä rasistiakin. Tarttua jokaiseen tilaisuuteen kohdata ja yrittää ymmärtää vastapuolta. Halveksunnan ja paheksunnan, kasvattamisen ja sivistämisen sijaan pohtia, mistä mielipiteet kumpuavat. Ja pyrkiä vaikuttamaan oireiden sijaan syihin, joista ääriajattelu versoo. Sitä kautta muuttuvat mielipiteetkin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Trump, some, kupla, keskustelu, arvo

Keskustelua kuplassa

Torstai 3.3.2016 klo 14:18

kuplat2.jpg

Ylen A2-ilta ottaa riskejä ja uudistaa journalismia. Suoraan lähetykseen, jossa keskustellaan ajankohtaisesta ja tunteita herättävästä teemasta, kutsutaan mukaan myös muita kuin mediassa perinteisesti ääneen pääseviä auktoriteetteja – korkeasti koulutettuja asiantuntijoita, tutkijoita, poliitikkoja, toimittajia tai yritysten ja järjestöjen johtajia.

Uutta tehdessä ja riskejä otettaessa lopputuloksesta ei voi olla etukäteen varma. Joskus onnistuu jo ensimmäisellä kerralla, toisinaan kehittelyyn menee jonkin verran aikaa, joskus epäonnistutaan kokonaan. Mutta ilman riskinottoa ei uutta luoda, se on varmaa.

Eilisen 2.3.2016 illan teemana oli turvattomuus ja kutsuttuja moninainen joukko. Tekijöiden tavoitteena oli saada samaan tilaisuuteen teemassa aikaisemman tiedon perusteella löydetyt ääripäät ja muita siitä väliltä.

Muutama tunti ennen illan keskustelua somessa alkoi kuhina.

Kolme mukaan kutsuttua kansanedustajaa, Jani Toivola (vihr), Nasima Razmyar (dem) ja Outi Alanko-Kahiluoto (vihr) kieltäytyivät osallistumasta keskusteluun.

Alanko-Kahiluoto perusteli kieltäytymistään sillä, että ohjelman asetelma on ongelmallinen ja vastakkainasetteluja ruokkiva. Hänen mielestään keskustelun ainoa ääripää ovat rasistit, jotka kaikin tavoin ruokkivat vihaa ja ennakkoluuloja. Heitä hän ilmoitti halveksivansa. Lisäksi Alanko-Kahiluoto toivoi, että voitaisiin käydä julkista, rakentavaa, avointa ja asiallista dialogia jollakin muulla konseptilla.

Outi Alanko-Kahiluoto siis haluaa edistää ennakkoluulotonta, avointa ja tasa-arvoista keskustelua ja ajattelua. Keinoksi hän valitsi kieltäytymisen ennakkoluulojen perusteella avoimesta keskustelusta itseään alempiarvoisena pitämiensä ihmisten kanssa, joista hän esitti vihaa huokuvia kommentteja.  

Kieltäytyneiden kannattajat ja monet toimittajat olivat tohkeissaan. Ohjelma haukuttiin yhdessä lyttyyn ja monin tavoin todisteltiin toisille samanmielisille, että A2 on roskaa, eikä sitä kannata katsoa. Kommenttien perusteella luulin ensin, että keskustelu on jo käyty. Mutta mitä vielä, sehän olikin vasta tulossa. Toimittajien ilkunnassa oli tunnistettavissa yhteys kettuun ja pihlajanmarjoihin, kaikkien osalta syvä halveksunta muuta mieltä olevia kohtaan.

Poistuinkin foorumilta pian, sinne ei toisia näkökulmia kaivattu.

Samaan aikaan toisaalla kansanedustaja Emma Kari (vihr) kauhisteli opintotuen ”hirvittävää romutusesitystä” ja kannusti kaikkia esitystä kaatamaan ja mieltään osoittamaan.

Karin kannattajien kommenteissa menivät puurot ja vellit sekaisin, ja lopulta joku kysyi, mitä oikein on esitetty. Laadin esityksen faktoista tiivistelmän ja kerroin, että tuki olisi mielestäni edelleen hyvä, vaikerrukseen ei ole aihetta. Otinpa esimerkiksi tyttäreni, jolle opinnot, työt ja harrastukset maistuvat ja opinnot etenevät aikataulussa.

Siitä alkoi sataa henkilöön meneviä kommentteja ja vihaa sekä minun että tyttäreni niskaan. Kateuden kalkki tytärtäni kohtaan miltei tikahdutti monet. Kehottipa eräs opiskelija suoraan minua aikuisena olemaan neuvomatta ja pysymään poissa opiskelijoiden keskusteluista. Tällä ”ei aikuisella” opiskelijalla oli ikää 37 vuotta.  

Poistuin tältäkin foorumilta ymmärtäen, että somen kuplassa keskustelevat samanmieliset eivät halua muita mukaan. Eivät ainakaan meitä aikuisia, jotka olemme tutkintomme rahoittaneet korkeakorkoisella lainalla ja työllä ja hoitaneet lapsemme ilman subjektiivista päivähoito-oikeutta, ja olemme silti tyytyväisiä elämäämme. Tai meitä, jotka haluamme kuulla myös itsemme kanssa toista mieltä olevien ajatuksia ja kannanottoja, ja muidenkin kuin eliitin määräämien auktoriteettien.

PS: Olen itsekin vastikään ollut opiskelija. Sain 18 kuukauden ajan aikuiskoulutustukea, ja kun sen taso (samaa tasoa ansiosidonnaisen työttömyysturvan kanssa) minulle aikoinaan selvisi, koin olevani onnekas ja etuoikeutettu, ja muistin sen monesti myös sanoa. Arvelin myös, ettei etu nykyisessä taloudellisessa tilanteessa voi kauan samalla tasolla jatkua. Arvaukseni osui oikeaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: A2-ilta, opintotuki

Vanhemmat kirjoitukset »