Share |

Juttutalon blogissa

PÄIVI ANTTIKOSKI VÄITTI TULLEENSA SYRJITYKSI - paraniko naisten asema ja tasa-arvo työelämässä?

Sunnuntai 16.9.2018 klo 17:29

VÄÄRINKÄSITYSTEN välttämiseksi on syytä aluksi sanoa: syrjintä on mielestäni tuomittavaa ja tasa-arvo kuuluu kaikille. Molempien asioiden osalta on vielä paljon tehtävää.

Suomen Kuvalehti kertoi 20. heinäkuuta, että äitiys esti Päivi Anttikosken valinnan Aamulehden päätoimittajaksi (SK 20.7.2018). Uutinen nousi heti monien muiden medioiden otsikoihin, ja sosiaalisessa mediassa keskustelu käynnistyi ärhäkkäänä. Almamedian toimitusjohtaja Kai Telanne, jonka Kuvalehti nimesi syrjintään syypääksi, tuomittiin keskustelussa törkeästä vallan väärinkäytöstä. Yhtiön puolustuspuheet sivuutettiin vääristelynä ja valheina. Lisätietoja toivovien kyseenalaistajien päälle satoi tulta ja tulikiveä taantumuksellisuuden takia.

Kuulun kyseenalaistajien harvaan joukkoon, mutta taantumuksellisuutta en tunnusta. Aikaisempi ammatti ja ura on opettanut, että ensimmäinen tai yleinen johtopäätös ei aina ole oikea. Etenkin, jos se perustuu valikoituun ja yksipuoliseen tietoon. Kuvalehden ensimmäisestä jutusta heräsi epäilys, että uutinen perustui hakijan käsitykseen siitä, mikä oli valitsematta jäämisen syy. Myöhemmin epäilys vahvistui todeksi (SK 27.7.2018).

Käsitys ei ole fakta. Aivan erityisesti se ei ole fakta silloin, kun joku esittää näkemyksensä jonkun muun päätösten tai toiminnan perusteista tuntematta kokonaisuutta. Se on vain käsitys, joka perustuu erittäin rajattuun ja epätäydelliseen informaation. Jos informaatio on lisäksi suullista, ja mukana monia välikäsiä, kuten tässä tapauksessa, tuon käsityksen uutisoiminen faktana on vähintäänkin tarkoitushakuista, ja varsin suurella todennäköisyydellä tavalla tai toisella harhaanjohtavaa. Pahimmillaan se on suoranaista valehtelua. Olipa virheen taso mikä tahansa, laatujournalismiin menettely ei ainakaan kuulu. Ei edes silloin, jos käsitys myöhemmin osoittautuu oikeaksi.

Paivi_Anttikoski.jpg

Päivi Anttikoski on valtioneuvoston kanslian viestintäosaston osastopäällikkö. Valintaprosessi tehtävään oli käynnissä samaan aikaan kuin Almamedia haki päätoimittajaa Aamulehteen. KUVA: LAURI HEIKKINEN / VALTIONEUVOSTON KANSLIA

Almamedia on kiistänyt Suomen Kuvalehden tulkinnan ja kertonut valinnan perustuneen kokonaisuuteen, ja pahoitellut Anttikoskelle syntynyttä väärinkäsitystä sen perusteista. Almamedian mukaan äitiys ei ollut peruste, eikä Anttikoski ykkösehdokas ennen viimeistä haastattelua, kuten tämä väitti. Jostakin syystä Almamedian antamia ja useiden henkilöiden vahvistamia tietoja pidetään valheina, ja Anttikosken kertomia, useiden henkilöiden kiistämiä puolestaan totuutena. Aluksi näytti siltä, että asia jää sometuomioistuimen ratkaistavaksi, mutta onneksi poliisi tarttui asiaan ja käynnisti esitutkinnan, josta Itä-Uudenmaan poliisi on ilmoittanut tiedottavansa seuraavana kerran viikolla 34, ja ennemmin tai myöhemmin saamme viranomaisten kannan kiistanalaiseen asiaan. Valitettavasti se ei välttämättä muuta somessa jo annettua tuomiota, jos kanta sattuu poikkeamaan siitä.

En tiedä totuutta Aamulehden päätoimittajan valinnan perusteista, eikä sitä monisyisessä asiassa ole ehkä edes olemassa, mutta johdon valintaprosesseihin olen perehtynyt eri rooleissa. Johtotehtäviin valittaessa loppusuoralle päätyy yleensä henkilöitä, joiden välille ei pätevyyden, osaamisen ja kokemuksen perusteella eroa synny. Päätös perustuu siis muihin seikkoihin. Näistä tärkeimpiä lienee hakijan ja hänen tulevan esimiehensä keskinäinen ammatillinen arvostus ja luottamus, jota kutsutaan usein myös henkilökemiaksi. Jos sitä ei jo ole, tai ei tavatessa synny, hakijan tulevassa tehtävässä onnistumisen edellytykset ovat heikot.

Työterveyslaitoksen vanhempi tutkija Minna Janhonen ilmaisee luottamuksen merkityksen vastuuhenkilöiden valinnassa näin: "Pitää yksinkertaisesti löytää oikeanlainen tyyppi, jonka tekemiseen voi luottaa, ja joka voi luottaa takaisin … sillä luottamuksessa on aina kyse vastavuoroisesta suhteesta."

trust2.jpg

Johtaminen on luottamusbisnestä, jossa on kyse vastavuoroisesta suhteesta.

Sen perusteella, että Päivi Anttikoski päätti tuoda asian julkisuuteen sen sijaan että olisi käsitellyt sen päätöksentekijöiden kanssa, ja mitä asiasta on tähän mennessä kerrottu, ei voi välttyä vaikutelmalta, että luottamusta ei tällä kertaa ollut riittävästi. Henkilökemiat eivät toimineet kummankaan osapuolen osalta. Ja jos tilanne oli tuo, Almamedian ratkaisu oli oikea – ottamatta lainkaan kantaa siihen, mitä valintaprosessin eri vaiheissa oli sanottu tai tarkoitettu tai oliko luottamuspulalle asianmukaisia perusteita, joiden joukkoon perhesuhteet eivät tietenkään kuulu.

Moni on kiittänyt Anttikoskea siitä, että hän toi asian julkisuuteen, ja arvioinut tämän edistävän naisten tasa-arvoa työelämässä ja helpottavan heidän pääsyään ylimpään johtoon ja vallankäyttäjiksi. Pahaa pelkään, että vaikutus saattaa olla päinvastainen.

Johtaminen on luottamusbisestä. Jos on olemassa riski, että valintaprosessin vaiheet päätyvät julkiseen keskusteluun ja mainevaurioihin, sitä pyritään välttämään. Potentiaaliset naisehdokkaat saattavat siis karsiutua jo hakujen aikaisissa vaiheissa, riippumatta siitä, onko maineriski naishakijoiden kohdalla suurempi kuin miesten, kuten nyt julkisuuteen päätyneiden tapausten perusteella vaikuttaa olevan. Kun syrjintä julkisuudessa liitetään nimenomaan naiseuteen, siitä saattaa tulla itseään toteuttava ennakkoluulo.

diversity6.jpg

Kun syrjintä julkisuudessa liitetään nimenomaan naiseuteen, siitä saattaa tulla itseään toteuttava ennakkoluulo.

Yllätin itseni pohtimasta, pitääkö jatkossa jo työhakemuksessa ilmoittaa, etten aio lähteä ruotimaan valintaa julkisuudessa, kävi niin tai näin. Tai että kykenen sitoutumaan organisaation tavoitteisiin ja yhteistyöhön esimieheni kanssa, vaikka emme olisi kaikista asioista samaa mieltä. Ja jos en kykene, ongelman ratkaisu on se, että hakeudun muihin tehtäviin. Enpä olisi uskonut joutuvani mokomaa miettimään. Enkä ole laisinkaan ilahtunut siitä, että tasa-arvoani työelämässä, jossa en koe olevan sukupuolestani johtuvia puutteita, on näin pyytämättäni parannettu.

Kirjoitus on julkaistu ensin Valta & Vastuu -verkkolehdessä 17.8.2018.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Aamulehti, Alma Media, Kai Telanne, Päivi Anttikoski, syrjintä, työelämä

VALTA, VASTUU JA VALVONTA - horjuva kolmiyhteys

Sunnuntai 16.9.2018 klo 17:11 - Taina Kivelä

SUOMI on jo pitkään menestynyt hyvin monissa kansainvälisissä mittauksissa, joissa arvioidaan yhteiskunnan ja yritysten hallintoa ja vastuullisuutta. Olemme maailman kymmenen parhaan joukossa demokratian toimivuudessa, kolmantena korruption vähäisyydessä  ja neljäntenä valtion hallinnon tehokkuudessa. Viisi suomalaista yritystä mahtuu puolestaan maailman sadan vastuullisimman joukkoon, näistä Neste ja Outotec viiden kärkeen. 

Mittausten valossa Suomi on siis onnistut vallan ja vastuun hallinnassa hyvin, ja monen suomalaisen kokemukset ja näkemykset viranomaisten toiminnasta vahvistavat käsitystä. Instituutioista eniten luotetaan poliisiin, koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmään, oikeuslaitokseen, puolustusvoimiin ja suomalaisiin yrityksiin.

Tone at the top – ylimmän johdon eettiset arvot, ohjaus, toiminta ja valvonta

Vahvasta luottamuksesta huolimatta – vaiko kenties pikemminkin siitä syystä – otsikoihin nousee tämän tästä vallan väärinkäytöksiä, joissa tekijöinä ovat juuri luotetuimpien instituutioiden ylimmät päätöksentekijä ja vallankäyttäjät. Juuri he, joiden tehtävänä on asettaa yhteisölle eettiset normit ja antaa niistä ohjeet, toimia itse normien toteutuksen esikuvana ja valvoa, että ohjeita noudatetaan sekä omassa organisaatiossa että sen toimitus- ja hankintaketjuissa eri puolilla maailmaa.

Helsingin huumepoliisin entisen päällikön Jari Aarnion tapaus lienee räikeimpiä esimerkkejä siitä, miten koko organisaatio on vaarassa ajautua väärille teille, kun Tone at the top korruptoituu. 


Jari_Aarnio2.jpg

Jari Aarnio on Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö, jota syytetään useista rikoksista.

Jari Aarnio tuomittiin vuonna 2015 käräjäoikeudessa törkeistä virka- ja huumerikoksista kymmenen vuoden vankeuteen. Hän valitti päätöksestä hovioikeuteen, jossa tapauksen käsittely on kesken. Lisäksi hänellä on lopullinen tuomio – kolme vuotta törkeästä virka-aseman väärinkäyttämisestä, petoksesta ja lahjuksen ottamisesta – jutun niin sanotusta Trevoc-haarasta, joka koski Aarnion kaksoisroolia laitehankinnoissa poliisille. Aarnio ei toiminut yksin tai tyhjiössä: monet hänen alaisistaan ovat olleet syytettyinä, ja yksi heistä, Mikael Runeberg, on myös tuomittu.

Valta ja vastuu maistuvat kaikille

Jari Aarnio on kiistatta käyttänyt valtaansa väärin vuosia, jopa vuosikymmeniä, ja monella eri tavalla. Miten on mahdollista, että johtavan poliisivirkamiehen rötöstely sai jatkua kenenkään puuttumatta asiaan? Viiteitä ja vaaranmerkkejä oli paljon, ja ne tulivat myös esimiesten tietoon. Esimerkiksi Helsingin huumepoliisin yhteistyö Keskusrikospoliisin (KRP) kanssa oli vakavissa vaikeuksissa jo vuosituhannen alussa. Vuonna 2007 Jari Aarnion toimia epäiltiin KRP:ssä siinä määrin, että niistä käynnistettiin esitutkinta, joka tosin päättyi syyttämättäjättämispäätökseen. Aarnion esimiehet joutuivat käsittelemään Aarnion aiheuttamia ongelmia toistuvasti. Silti ei löydetty syytä puuttua tämän toimiin. Vahva luottamus on osoittautunut perusteettomaksi, tarkemmat selvitykset ja kriittinen arviointi olisivat olleet tarpeen.

Valtakunnansyyttäjälle tehtiin jo vuonna 2013 myös Aarnion esimiesten toimiin kohdistuva tutkintapyyntö, joka johti useisiin syytteisiin. Oikeusprosessi on edelleen kesken, mutta Poliisihallituksen entinen poliisiylijohtaja Mikko Paatero, Helsingin poliisilaitoksen entinen komentaja Jukka Riikonen sekä entinen apulaispoliisipäällikkö, nykyinen komentaja Lasse Aapio – kiistävät edelleen syyllistyneensä minkäänlaiseen laiminlyöntiin asiassa. Myös Keskusrikospoliisin nykyistä päälikköä Robin Lardotia vastaan on nostettu syyte esitutkinnassa saatujen uusien tietojen perusteerlla.

Nyt, kun Aarnion epäasiallisten ja rikollisten toimien laajuus ja laatu alkaa hahmottua, esimiesten kanta tuntuu kestämättömältä. Valvonta ei koskaan voi olla niin aukotonta, etteikö yksittäinen väärinkäytös olisi silti mahdollinen. Mutta näinkin systemaattinen, laaja, monimuotoinen ja pitkään jatkunut rikollinen toiminta kertoo siitä, että valvonta on joko puuttunut kokonaan tai ollut näennäistä.

Kukaan ei halua valvoa

Myös kirkko instituutiona on saanut uuden julkikuva, kun Helsingin uusi piispa Teemu Laajasalo on joutunut sekä kirkon sisäisen että poliisin tutkinnan kohteeksi. Häntä epäillään kirkon varojen epäasiallisesta käytöstä, lisäksi Laajasalon omistaman yrityksen talouden hoidossa ja viranomaisraportoinnissa näyttää olleen monenlaisia epäselvyyksiä, jotka ovat jatkuneet vuosia.

Kirkon johtotehtävässä työskentelevän Laajasalon kuvio on samakaltainen kuin Aarniolla: epäselvyyksiä on ollut kauan, mutta kukaan esimiehistä ei ole halunnut puuttua asiaan. Kirkon osalta on myös syytä pohtia, kuka itse asiassa on valvonnasta vastuussa oleva taho, sillä kirkon organisaation hierarkiassa sellaista ei vaikuta olevan.

Laajasalon yritystoiminnan kohdalla vastuuta näyttävät vältelleen myös viranomaiset: sekä kaupparekisterin että verottajan olisi pitänyt puuttua virheellisiin, ristiriitaisiin ja epäselviin tietoihin. Nyt tiedossa olevan perusteella näyttää todennäköiseltä, että puutteiden seurauksena verot ja muut viranomaismaksut on maksettu väärin. Ei voi välttyä ajatukselta, että verottaja kohtelee yrityksiä eriarvoisesti, sillä yleensä verottajan valvontaa pidetään pikemminkin turhan tarkkana kuin lepsuna. Teemu Laajasalon yrityksen osata valvonta näyttää olleen olematonta, tai sitä ei ole ollut lainkaan.

Valvonta vaikuttaa olevan tyypillisesti se osa johtamista, joka ei kuulu kenellekään. Usein johto väittää delegoineensa tai ulkoistaneensa valvonnan esimerkiksi sisäiselle tarkastukselle, tai jopa tilintarkastajille. Heillä ei kuitenkaan ole sen enempää valtaa kuin vastuutakaan valvomansa toiminnan suhteen. Ellei johto hoida osuuttaan, valvonta jää muodolliseksi ja merkityksettömäksi.

Helsingin uusi piispa Teemu Laajasalo on joutunut sekä kirkon sisäisen että poliisin tutkinnan kohteeksi.

Kirjoitus on julkaistu ensin Valta & Vastuu -verkkolehdessä 6.4.2018. Tähän kirjoituksen on lisätty tieto poliisijohdon syyteharkinnan lopputuloksesta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: valta, vastuu, valvonta, Jari Aarnio, Teemu Laajasalo

JOHTAMISEN VIRHEIDEN PITKÄ VARJO

Sunnuntai 1.4.2018 klo 21:37

ballet.jpg

Taidealoilla kuohuu. Metoo-kampanja, joka rohkaisee naisia ilmiantamaan heitä seksuaalisesti ahdistelleita miehiä, on laajentunut kattamaan kaikenlaisen vallan väärinkäytön.

Nyt ovat vuorossa miehet, joiden menestyksen taustalta on paljastunut epäasiallista ja huonoa johtamista. Osa johdettavista on kokenut johtamismenetelmät ahdistavina ja loukkaavina, toisille niistä ei ole aiheutunut haittaa tai mielipahaa. Jokaisen kokemus on silti hänelle itselleen tosi.

Näkyvin tapaus lienee elokuvaohjaaja Aku Louhimies, jonka kahdeksan naisnäyttelijää ilmiantoi Ylen nettijutussa 19.3.2018, viikkoa ennen Jussi-gaalaa, jossa jaettiin elokuva-alan palkinnot vuodelta 2017. Samana iltana Louhimies saapui Ylen A-studioon, jossa häntä vastassa oli toimittaja Kirsi Heikelin lisäksi kolme elokuvan ammattilaista. Vaikka Heikel kertoi, ettei kyseessä ole julkinen tuomioistuin, sellainen siitä tuli.

Toisenlainen esimerkki on maanantaina 25.3.2018 julkistettu tieto, että Suomen kansallisoopperan ja -baletin taiteellinen johtaja Kenneth Greve on siirretty syrjään, koska hän on käyttäytynyt työssään epäasiallisesti. Tälläkin kertaa huono käytös ja johtaminen ovat saaneet jatkua vuosia, vaikka niistä on kerrottu julkisesti. Sitä on vaikea ymmärtää. Kiitosta voi silti antaa tavasta, jolla talon uusi pääjohtaja Gita Kadambi tarttui asiaan tiedon saatuaan. Akuutti ongelma ratkaistiin viivytyksettä ja asian käsittelyn ilmoitettiin jatkuvan organisaation sisällä. Ylen A-studiossa esiintyi rauhallinen, asiallinen ja selkeäsanainen pääjohtaja, joka ei syyllistänyt edeltäjiään tai demonisoinut ketään asianosaisista. Katse oli tulevassa ja paremmassa.

Louhimiehen jalkapuu sen sijaan huipentui Jussi-gaalaan, jossa hänet tuomittiin monesti sekä ennen että jälkeen yleisön vuoden parhaaksi elokuvaksi äänestäneen Tuntematon sotilas -elokuvan kiitospuhetta. Puheessaan Louhimies pyysi, jälleen kerran, anteeksi käytöstään, kertoi epäonnistuneensa ohjaajana ja hakevansa ammattiapua. Anteeksipyyntö ei tälläkään kertaa kelvannut kaikille, lynkkaus jatkui sekä mediassa että somen turuilla ja toreilla.

Näyttelijöinä ja ohjaajina tunnetut Tiina Lymi ja Leea Klemola osallistuivat Louhimiehen arvosteluun MTV:n ohjelmissa. Kuuntelin kummissani, kun molemmat vakuuttivat kiihkeästi, ettei ohjaajan valtaa tai päätöksiä edelleenkään voi eikä saa kyseenalaistaa, sillä siitä seuraisi kaaos. Sellaista ei voisi sallia, sillä kuvauspäivä maksaa maltaita, jopa kymmeniä tuhansia. Ilmeisesti he eivät tiedä, että tällainen autoritäärinen ajattelutapa ja johtaminen ovat mennyttä aikaa muilla toimialoilla. Ja kyllä sielläkin huonosta johtamisesta seuraa kymmenien tuhansien ja paljon isompienkin summien menetykset päivätasolla. Hyvä ja asiallinen johtaminen onnistuu ilman vanhankantaista komentoa ja käskystystä.

Jussi-gaalan kiitetyimmän puheen piti miessivuosasta palkittu Hannu-Pekka Björkman. Puheen lopuksi hän kannusti kollegojaan arvioimalla, että elokuva-ala on keihäänkärki. Björkman siis olettaa, että alan esimerkkiä seuraten muualla alkaa samanlainen vallankäytön ja johtamistapojen uudistus. Siinä hän on pahasti väärässä – elokuva-ala on asiassa jälkijunassa, ehkä jopa junan vihon viimeisessä vaunussa.

Metoo-ilmiö jatkuu varmasti vielä pitkään. Toivoisin hartaasti, että nyt valtaan päässeet naiset – sillä siitä tässä on lopulta kyse – osaisivat käyttää sitä viisaammin ja vastuullisemmin kuin ne miehet, joiden toiminta on paljastunut epäasialliseksi ja vastuuttomaksi. Toivon, että valtaa käytettäisiin rakentamaan, uudistamaan ja purkamaan sukupuolten vastakkainasettelua sekä ihmisten ja ryhmien turhia rajoja. Ei repimään, syyllistämään, tuomitsemaan ja luomaan ristiriitoja sukupuolten välille tai rakentamaan uusia siiloja, muureja ja poteroita. Juuri nyt ei hyvältä näytä.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kansallisbaletti, Kenneth Greve, Louhimies, #metoo

KUKA ON KONNA VÄÄRINKÄYTÖKSESSÄ?

Perjantai 9.3.2018 klo 15:32

blame.jpg

Tämän tästä media nostaa esille erilaisia epäilyjä väärinkäytöksistä. Milloin asialla on valtionyhtiö Patrian sotavälineiden kauppaa omaan piikkiin yrittävä liikemies, milloin keskustataustaisen Nuorisosäätiön nimissä hämäriä bisneksiä pyörittävä politiikan ammattilainen. Esimerkkejä riittäisi paljon, nostan tässä esiin kaksi viimeaikoina otsikoissa ollutta tapausta.

Väärinkäytösepäilyjä pitkään selvittäneenä talouden ammattilaisena ihmettelen sinällään ansiokkaassa uutisoinnissa erästä usein esiintyvää piirrettä. Väärinkäytöksen kohde − yritys, sen omistajat, hallitus tai johto − esitetään niissä erittäin ikävässä valossa. Usein syntyy jopa vaikutelma, että rikoksen uhri olisi siihen itse syypää, ellei suorastaan rötöksen tekijä.

Totta toki on, että väärinkäyttäjän kohteekseen tai rikoksensa työvälineeksi valitsemasta organisaatiosta itsestäänkin löytyy usein parannettavaa, esimerkiksi toiminnan johtamisessa, ohjeistuksessa ja valvonnassa. Saattaa myös olla, että tapahtumat heijastelevat organisaation toimintatapojen ja kulttuurin sekä ylimmän johon ylläpitämän eettisen ilmapiirin (Tone at the Top) mädännäisyyttä.

Mutta pääsääntöisesti tilanne on päinvastainen: väärinkäyttäjään luottaneet omistajat, hallitus ja johto ovat tulleet pahasti petetyiksi, ja joutuvat vastamaan rikoksen seurausten korjaamisen lisäksi heihin itseensä kohdistuvista syytöksistä ja epäilyistä. On syytä muistaa, että silloinkin, kun väärinkäyttäjänä on joku organisaation johtoon tai hallintoon kuuluva, joku on aina kärsijän roolissa, ellei kyseessä ole yksinyrittäjä. Monesti rikolliset kertovat tavoitelleensa oman hyötynsä lisäksi myös organisaation etua − joskus näin saattaa jopa olla − mutta uhrin näkökulmasta asia ei siitä parane. Jos etua on rikollisin keinoin saatu, se menetetään asian selvittyä, korkojen kera. Tilanne saattaa syystäkin tuntua uhreista kohtuuttomalta − tunteet kuumenevat ja kommentit kärjistyvät helposti.

Median kannattaisi olla tarkkana siinä, miten ja missä valossa asiat esitetään, kun kerrotaan väärinkäytösepäilyistä ja niiden selvittämisestä. On tärkeä hahmottaa kunkin osapuolen rooli: kuka on uhri, kuka rikollinen, kuka paikalle sattunut sivullinen. Lisäksi on syytä muistaa syyttömyysolettama: epäilty ei ole syyllinen, ennen kuin oikeus asian toteaa.

Vai miltä tuntuisi uutinen, jossa kadulla varkauden kohteeksi joutunutta syytettäisiin siitä, että tämä kanniskeli mukanaan arvokasta omaisuuttaan tai ylipäätään omisti varastetun tavaran. Tai jossa raiskatuksi joutunutta pidettäisiin syypäänä kohtaloonsa, koska oli liikkunut yöllä yksin kaupungilla tai päästänyt tekijän vapaaehtoisesti kotiinsa. Näissä tapauksissa uhrin ja rikollisen sekoittamista keskenään pidettäisiin järjettömänä ja anteeksiantamattomana virheenä, mutta väärinkäytösten osalta niin tapahtuu taajaan. Jopa laatumedioissa.

Kirjoitus on julkaistu ensin Valta & Vastuu -verkkolehdessä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Nuorisosäätiö, Patria, väärinkäytös, rikos, rikollinen, uhri

LAHJAKKUUDEN SYNTI, OSA II

Lauantai 13.1.2018 klo 0:30

aivot3.jpg

Aiemmassa blogissani (Lahjakkuuden synti osa I, 18.9.2916) kirjoitin opiskelijavalintojen uudistuksesta ja sen nostattamasta pelosta, että yliopistoihin päätyvät sen seurauksena väärät tyypit. Tarkemmin sanottuna kympin tytöt. He kun menestyvät poikia paremmin ylioppilaskokeissa, johon valinnat jatkossa perustuisivat. 

Uudistuksen vastustajat ovat huolissaan siitä, että ylioppilastutkinto on altis satunnaiselle epäonnistumiselle. Pääsykoe toki toimii samoin, mutta se ei tunnu vastustajia vaivaavan. Yo-tutkinnon voi hajauttaa kolmelle lukukaudelle, kunkin kokeen voi uusia kaksi kertaa. Tämä poistaa hetkellisen epäonnistumisen riskin tutkinnon osalta käytännössä kokonaan. Pääsykokeen toki voi uusia rajatta, mutta jokaisen epäonnistumisen jälkeen kuluu vuosi hukkaan valmistumista ja työelämää ajatellen.

Jotta opintojen aloittamisen ja valmistumisen viiveet saataisiin tolkulliselle tolalle, olisi itse asiassa syytä vakavasti pohtia, pitäisikö samaan koulutusohjelmaan pyrkimisen määrä rajoittaa vaikkapa yo-koekertoja vastaavalle tasolle. Jollei kolmannellakaan kerralla läpäise seulaa unelmien alalle, voi olla jo aika tunnustaa, että vahvuudet ja onnistumisen mahdollisuudet ovat muualla. Tämä tehostaisi hakua myös valitsijoiden osalta. Nykyisin suosituimmille aloille on käytännössä melkein mahdotonta päästä ensimmäisellä kerralla, kun pääsykoekonkarit ovat vuosikausien harjoittelun ja treenaamisen jälkeen etulyöntiasemassa.

Kaikkein höttöisin arvostelu on kuitenkin väittäessään yo-tukinnon mittaavan hetkellistä osaamista, hikipinkojen pänttäyksen kulminaatiopistettä. Ikään kuin kenen tahansa olisi mahdollista pumpata päähänsä peruskoulun ja lukion oppimäärät tietoa lyhyessä ajassa, omaksua ja ymmärtää tiedon tarkoitus ja merkitys, ja vieläpä muistaa ja soveltaa oppimaansa kokeessa. Ajatus on absurdi. Tehtävä on haastava jopa sellaiselle, joka on käyttänyt vastaavaan vuosikausia. Kaikilta se ei onnistu koskaan.

Ahkeruus, pitkäjänteisyys ja kyky keskittyä olennaiseen ovat hyödyllisiä taitoja työssä kuin työssä, mutta erityisesti tutkija- ja asiantuntijatehtävissä, joihin yliopisto ja korkeakoulu opiskelijoita valmistavat. Lienee kohtuullista olettaa, että noista taidoista palkitseminen valinnassa johtaisi hyvään lopputulokseen myös opintomenestyksen, valmistumisen, työelämään sijoittumisen ja menestyksen suhteen.

Nyt vaikuttaa siltä, että tärkeimmäksi on noussut opiskelijan vapaus valita unelma-alansa ja päästä opiskelemaan sitä riippumatta siitä, kohtaavatko hakijan lahjat ja kyvyt alan vaatimusten kanssa. Tämä on ongelmallista sekä yksilön että kokonaisuuden näkökulmasta. Yksilön tasolla se johtaa pahimmillaan vuosikausien työn jälkeen pääsyn opintoihin, joissa ei pärjääkään tai jotka muuton eivät vastaa odotuksia. Unelmat romahtavat ja seuraukset ovat moninaiset.

Yhteiskunnan tasolla lopputuloksena saadaan pitkien valmistumisaikojen ja työelämään siirtymisen viivästymisen lisäksi keskeytyneitä opintoja: nykyisin yli puolet maisterintutkintoa suorittamaan päässeistä ei ole valmistunut 10 vuoden kuluttua aloittamisesta. Lisäksi moni niistä, joilla olisi paremmat valmiudet alalle saattavat jäädä valitsematta ja pahimmillaan hekin päätyvät väärälle alalle.  

Kommentoi kirjoitusta.

ME TOO

Keskiviikko 27.12.2017

sukupuolet_tasapaino.jpg

 

Lokakuun lopulla median valtasi seksuaalista häirintää vastustava Me too -kampanja. ”Minä myös” -kampanja rohkaisee naisia kertomaan kokemuksiaan, ja antamaan ilmi häirintään ja ahdisteluun syyllistyneitä miehiä.

Uutisvirran alkulähteet löytyvät New York Timesin sivuilta: lehti kertoi elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin ahdistelleen seksuaalisesti aloittelevia näyttelijöitä ja avustajiaan. Me too -paljastukset sosiaalisessa mediassa puolestaan käynnisti amerikkalaisnäyttelijä Alyssa Milano. Pian aiheeseen tartuttiin kaikissa medioissa ja työpaikoilla, elokuvayhtiöstä eduskuntaan ja muihin vallan palatseihin.

Seuraavaksi alkoi pudotuspeli. Moni korkeassa asemassa ollut vallankäyttäjä sai hyvästellä nykyisen tehtävänsä, osa pelkän epäilyn perusteella tai kymmenien vuosien takaisista synneistä syytettynä. Yhä useampi nainen uskaltautui mukaan. Seksuaalinen häirintä sai kasvot ja ankaran tuomion.

Hyvä näin, ajattelin aluksi, sillä tiesin, että Me too oli itse asiassa alkanut jo vuosikymmen sitten. Silloin lähtökohtana oli lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Se on törkeää väkivaltaa, jonka kitkemiseksi pitää tehdä kaikki mahdollinen, olipa kohteena lapsi tai aikuinen.

Mutta kun keskustelu eteni ja laajeni, mieleen hiipi epäilys kampanjan oikeutuksesta. Me too -varjon alla aletiin tuoda esiin tekoja, jotka ovat valovuoden päässä alkuperäisestä ajatuksesta.

Takamukselle taputtelusta, rumista puheista, käden laskemisesta reidelle ja jopa perään viheltelystä puhutaan samalla vakavuudella kuin rikoksista, jotka traumatisoivat uhrin ja voivat pahimmillaan pilata koko loppuelämän. Vakavia tekoja en vähättele, mutta kummastelen kovin, jos aikuinen nainen, ja vähän nuorempikin, ei saa tehtyä selväksi, että taputtelu tai muu vastaava on syytä lopettaa hetimiten. Apua on myös saatavilla. Niinä harvoina kertoina, kun minua on selkeästi häiritty, apuun rientäneiden herrasmiesten toiminta herätti monin verroin enemmän mielihyvää kuin kännipäisten törppöjen -pahaa. Asia hoidettiin nopeasti ja turhaa kohua välttäen: ihmisarvo säilyi myös häiritsijöillä. Jotka selvin päin häpesivät ja pahoittelivat, ja menettivät tietenkin tapausta todistaneiden kollegojen arvostuksen. Se oli minusta riittävä rangaistus tekoon nähden. Minulle ei traumoja tullut.

Me too -kampanjassa kiusaa myös se, että siinä arvioidaan menneiden vuosikymmenten tapahtumia nykypäivän kriteerein. Käsi sydämelle: kuka meistä olisi valmis allekirjoittamaan kaikki kolme-neljäkymmentä vuotta vanhat ajatuksensa ja käsityksenä sukupuolta, seksuaalisuutta tai tasa-arvoa koskevissa asioista? Minä en ainakaan. Yhteiskunta, arvot, asenteet ja moraalikäsitykset ovat muuttuneet ja kehittyneet, minä niiden mukana. Tutkittua tietoa ja sitä kautta sivistystä ja suvaitsevaisuutta on tullut lisää meille kaikille.  

Me too -ilma on sakeanaan katkeraa kostoa ja huomion hakemista. Toisenlaisiakin näkökulmia on esitetty. Kansainvälisesti tunnettu ruotsalaisnäyttelijä Noomi Rapace vaati myös naisia vastuuseen. ”Monet naiset ovat itse pelanneet peliä ja kiivenneet sen avulla eteenpäin urallaan. He ovat sillä tavalla päässet sisäpiiriin, osallistuneet ’peliin’ ja käyttäneet sitä omaksi edukseen”, hän totesi Svenska Dagbladetille haastattelussa. ”Tuottajat ja ohjaajat eivät pystyisi toimimaan kuten ovat toimineet, jos kukaan ei lähtisi mukaan leikkiin.”  

Mitä sinä sanoisit kutsusta työhaastatteluun hotellihuoneeseen, kahden kesken, irstailustaan tunnetun työnantajan kanssa? Minä sanoisin ”ei”. Sillä jos menisin, olisi se minusta merkki siitä, että olisin valmis hyväksymään seksin hintana työpaikasta. Eikä se silloin olisi vain seksiä vaativan osapuolen vika. Vaan myös minun. Me too. 

Kolumni on julkaistu ensin Koilissanomissa 27.12.2017.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Metoo, seksuaalinen häirintä, seksuaalinen ahdistelu

LÄHELLE ON PITKÄ MATKA

Tiistai 21.11.2017 klo 23:20

Mourusalmi_2.jpg

Blanko.jpg

Länsimetrona tunnettu ikuisuushanke saatiin valmiiksi, tai tarkemmin sanottuna hankkeen ensimmäinen osa. Kahdeksan vuotta työtä ja tuskaa, reilu miljardi rahaa ja Hip Hurraa! Käytössä on kymmenen uutta ratakilometriä ja kahdeksan asemaa: vain rapiat 100 miljoonaa euroa kilometriä kohden. Vaikka lasku saattaa tuntua suurelta, Länsimetro muistuttaa sivuillaan, että kalliimmaksi on tullut monella suunnalla maailmaa. No, riippuu vähän siitä, mihin vertaa.

Etelän väki on innoissaan. Jos ihan tarkkoja ollaan, iloisia ovat etenkin espoolaiset. Tai ehkä ennen kaikkea radanvarren asukkaat. Tai ne, jotka sattuvat asumaan uuden aseman lähettyvillä. No ainakin MTV Uutisten talouden ja politiikan päällikkö Jussi Kärki, tunnettu lauttasaarelainen, on onnesta ymmyrkäisenä. Hän ilakoi Twitterissä: ”Ovelta ovelle Lauttasaari-MTV 25 minuuttia, ulkosalla noin 600 metriä … Miettikääpä joukkoliikennettä, kun istutte ruuhkissa tai kaivelette autoanne lumipenkasta, sitten joskus.” Minä taas innostuin kehumaan nykyisiä kotikontujani ja vastasin ”Keravalta Hki keskustaan 20 min. Ovelta ovelle vaikka kuinka moneen työpaikkaan alle 30 min.”

Sitten silmiini osui vakuutusasiamies Katja Kärkisen kuva Levin laelta, horisontissa toinen tunturi Pallas. Saatteena maininta 50 km matkasta ja ruuhkien puutteesta. Josta johtui mieleeni Koillismaa ja monta muuta kaunista kuntaa Kehä III:n ulkopuolella. Paikkoja, joissa etäisyydet mitataan kilometreinä eikä aikana. Ja joissa aikaa tuntuu olevan enemmän, ihan kaikkeen, sekä työhön että muuhun. Ja siitäpä ajatus näin marraskuisen sadepäivän iltapäivän pimennossa meni synnyille syville.

Mitä järkeä meidän harvalukuisten suomalaisten on pakkautua kaikki tänne kylmälle, sateiselle, tuuliselle, järvettömälle, tasaiselle, tylsälle ja tiuhaan rakennetulle rantakaistaleelle Helsingin molemmin puolin? Ei mitään. Otetaanpa esimerkiksi tuo Kärjen 25 minuuttia lyhyeksi mainostama reissu kotoa työmaalle. Sama veisi Kuusamossa autolla hiljokseen ajellen viitisen minuuttia. Ovelta ovelle. Matkaa on nimittäin noin 8 kilometriä, katuja ja teitä pitkin. Oikopolkuja huomioon ottamatta.

Kerava sentään on 30 km päässä Helsingin keskustasta, joten 30 minuuttia on kelpo saavutus. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että kovin monen työmatka ei osu juuri tuolle välille. Suurin osa tulee asemalle matkan takaa ja jatkaa toisessa päässä jollakin muulla välineellä. Pääkaupunkiseudulla alle 30 minuutin työmatkaa pidetään lyhyenä, ja se on matkan mitta optimioloissa – kuivalla kesäkelillä ja julkisen liikenteen sujuessa aikataulujen mukaan. Oman kokemukseni mukaan sellainen onni osuu kohdalle korkeintaan kymmenen kertaa vuodessa. Toki silloin on muita harmeja, kuten 40 asteen lämpötila täyteen ahdetussa junassa, jonka istumapaikat ovat täyttyneet jo monta asemaa ennen Keravaa ja ilmastointi uuvahtanut aikapäiviä sitten.

Automatkojen kestoa ei kannata edes mainita, eikä kuluja. Työnantajan maksamat parkkipaikat kun ovat harvojen herkkua. Malliksi voin kertoa ajaneeni vuosikaudet Tuusulasta pääkaupungin keskustaan – matkaa 34 km – parhaimmillaan 35 ja normipäivänä 45 minuutissa. Pahimmillaan aikaa kului 1,5 tuntia. Suuntaansa.

Paljonkohan pikitietä olisi saanut miljardilla? Sinne muualle Suomeen. Tänne kun ei enää mahdu.

 

Kolumni julkaistaan myös Koillissanomissa 22.11.2017.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Länsimetro, Koillismaa, Kuusamo, metro, juna, tie, työmatka

LAHJAKKUUDEN SYNTI, OSA I

Maanantai 18.9.2017 klo 15:13

argue_1.png

  

Yliopistojen ja korkeakoulujen opiskelijavalintajärjestelmää uudistetaan. Entistä suurempi osa opiskelijoista valitaan pelkästään ylioppilastodistuksen arvosanojen perusteella. Pääsykoe on toinen vaihtoehto tavoitella opinto-oikeutta, avoimen korkeakoulun väylä säilyy kolmantena.

Uudistus on nostanut vastalauseiden myrskyn.

Arvostelun ytimessä on pelko, että hikipingot kympin tytöt valloittavat ylimmät opinahjot. Epäoikeudenmukaisesti ja ansiotta. Kympit kun ovat ilmeisesti sattuman kaupalla pompsahtaneet tyttöjen todistuksiin ja vältelleet niiden oikeasti lahjakkaampien ja parempien papereita.

Tytöt pärjäävät lukiossa paremmin kuin pojat. Tämän tosiasian taustalla on eräs aikamme suurimmista tabuista: sukupuolten väliset erot lahjakkuudessa.

Eivätpä muinaiset esi-isämme aavistaneet, millaiseen syntiin syyllistyivät valitessaan työnjaon, jossa naiset jäivät turvallisen kotiluolan tuntumaan lapsia hoitamaan, kun miehet lähtivät metsälle matkojen taakse ja vaarojen ääreen. Sillä niinhän siinä kävi, että vuosimiljoonien mittaan henkiin jääneet miehet ovat keskimäärin monella tapaa erilaisia kuin naiset.

Evoluution aikaansaamat anatomiset erot sukupuolten välillä – esimerkiksi elimissä, pituudessa ja lihasmassan määrässä – ovat selvät, eikä niiden seurauksiakaan käy kiistäminen. Myös aivoissa voidaan mitata eroja sukupuolten välillä. Se, johtavatko aivojen anatomian erot erilaiseen lahjakkuuteen, on silti hyvin kiistanalainen asia.

Lahjakkuus taas on monimutkainen ja monitahoinen asia ja syyt sen vaihteluun hämärän peitossa.  Osan selittävät perintötekijät, osa johtuu ympäristöstä tai yksilön valinnoista. Lopputulosta voidaan silti arvioida: tiede erottaa erilaisia lahjakkuuden lajeja. Esimerkiksi Howard Gardner jakaa lahjakkuuden (älykkyyden) seitsemään luokkaan.

Ylioppilastutkinto mittaa kahta lahjakkuuden lajeista: kielellistä ja loogis-matemaattista, joista ensiksi mainitun painoarvo on dominoiva. Koska tytöt menestyvät kielellistä lahjakkuutta vaativissa aineissa paremmin kuin pojat – joiden osuus taas on suurempi loogis-matemaattisissa aineissa hyvin menestyneistä – he saavat enemmän hyviä arvosanoja. Tyttöjen etua lisää se, että visuaalis-spatiaalista lahjakkuutta (avaruudellista hahmotuskykyä) vaativia aineita, joissa pojat ovat tyttöjä vahvempia, ei lukiossa juuri opeteta.

Jos siis halutaan varmistaa sukupuolten tasavahva menestys lukiossa, kielellistä lahjakuutta mittaavien aineiden suhteellista osuutta pitäisi laskea ja loogis-matemaattisten ja visuaalis-spatiaalisten osuutta nostaa. Ylioppilaskirjoituksissa jaon pitäisi olla tasan.

Tästä sangen loogisesta ratkaisusta ei puhuta, ymmärrettävästä syystä. En uskalla edes kuvitella, mikä naistasa-arvosota siitä alkaisi. Moisen jaon sanottaisiin vahvistavan epätoivottua sukupuolittunutta ajattelua ja suosivan miehiä. Toisaalta: nykytilanne suosii naisia. Ja jos lahjakkuuksissa ei todella ole eroja sukupuolten välillä, kuten väitetään, uusi jako ei suosisi ketään. Se vain toisi loogis-matemaattisesti ja avaruudellisesti lahjakkaat tasa-arvoiseksi kielellisesti lahjakkaiden kanssa.

Toinen kysymys on, olisiko tuokaan jako oikea. Jättäähän sekin huomiotta monet lahjakkuuden lajit, jotka ovat suuressa roolissa työelämässä menestymisessä, puhumattakaan muista elämän alueista.

Blogi on julkaistu myös Koillissanomissa 13.9.2017.

Toinen osa julkaistiin 13.1.2018.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: aivot, lahjakkuus, älykkyys, kympin tytöt, pääsykoeuudistus, opiskelijavalinnat, yliopisto, korkeakoulu, lukio, arvosanat, sukupuoli, mies, nainen

UUSI ULJAS KULKUTAUTI

Keskiviikko 9.8.2017 klo 8:08

placeholder1-1024x692.jpg

 

Naisten jalkapallon EM-kisat on pelattu sen suuremmitta kohuitta. Sitä voi pitää saavutuksena aikana, jolloin kansainvälisten arvokisojen uutisoinnin framille tuppaavat nousemaan kaikenlaiset sivujuonet. Vaikka Suomen maajoukkue ei tällä kertaa ollut mukana, sosiaalisessa mediassa (somessa) saatiin sentään aikaiseksi pieni kotimainen kalabaliikki. Ei toki pelistä itsestään, vaan sen selostuksesta.

Feministiksi itseään tituleeraava vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton puheenjohtaja (naisoletettu) närkästyi Ylen selostajan (miesoletettu) kerrottua pelitilanteiden sanoittamisen lomassa erään pelaajan naimisiinmenosta. Sellaiselle turhalle, sukupuolittuneelle puheelle ei hänen mielestään ollut tarvetta. Kannatusta kärjekkäälle kommentille tuli satamäärin, toki puolustuksen puheenvuoro – miesten peleissä toimitaan samoin – sai sekin kymmenet peukut nousemaan.

Jalkapallo on kieltämättä maskuliininen laji ja kulttuuri sen ympärillä macho. Mahtilajin kieli on täynnä miehisyyden ilmaisuja: maalikuningas, jätkä, äijä, kärkimies Jumalan armosta. Naisten pelejä kuvattaessa sukupuoli on häivytetty lähes olemattomiin. Nyt salaiseksi on feminismin nimissä määrätty myös naisten, anteeksi, pelaajien, elämän henkilökohtaiset tapahtumat. Puhumattakaan ulkoisista ominaisuuksista. Ne ovat tabu silloinkin, kun liittyvät olennaisesti peliin ja siinä suoriutumiseen. Miehiä sen sijaan sanotaan surutta paitsi miehiksi myös isoiksi, jos ja kun he sitä ovat. Paljon värikkäämmätkin ilmaisut käyvät, kuten torni, härkämäinen, järkyttävän kokoinen tai jopa Hulk-mainen. Siinä missä puhe miesten peleistä on intohimoista, rikasta, runsasta ja palavaa, naisten on varovaista, neutraalia, latteaa ja tylsää.

Systemaattinen tutkimus asiasta, jota ei ole tehty paljon, vahvistaa omat havainnot. Syykin on selviämässä. Naisista on pakko tehdä sukupuolettomia, hajuttomia, mauttomia ja henkilökohtaisesta elämästä ja ulkoisista ominaisuuksia vajaita, muuten saa moukan ja sovinistin leiman, joista ei pese puhtaaksi mikään järkiperustelu.

Nykyajan kulkutauti, sukupuoliyliherkkyys, tuntuu leviävän kaikkialle. Mikä vika sukupuolissa on, miksi niistä ei saisi puhua? Monien mielestä niitä ei saisi edes olla. Paitsi palkkaeroista puhuttaessa: silloin sukupuoli kelpaa selittäväksi tekijäksi. Tai jos tarkkoja ollaan, mikään muu – esimerkiksi kysyntä ja tarjonta, työn vaativuus, henkilökohtaiset koulutus- ja ammattivalinnat, urakatkot – ei kelpaa.

Sukupuoliyliherkille naisen euro on yhä 83 senttiä, vaikka lukuisat tutkimukset osoittavat, että sukupuolesta riippumattomat tekijät selittävät eron lähes kokonaan. Kun nämä tekijät eliminoidaan, naisen euro onkin lähes sama kuin miehen, 98-100 senttiä. Esimerkiksi lääkäreiden ja juristien ammattikunnan naisistuminen ei ole laskenut alan palkkoja eikä opettajien ja kaupan alan miehistyminen nostanut. Sekä syyt että lääkkeet palkkaeroihin löytyvät muualta kuin sukupuolesta.

Tasa-arvo on arvokas asia, mutta kannattaa kysyä, mitä keinoja sen tavoittelussa kannattaa käyttää. Kuka näissä kieli- ja sukupuolineutraaliuden tasa-arvo-otteluissa loppujen lopuksi häviää? Pahoin pelkään, että kaikki.

 

Tietolähteenä käytettiin median ja somen lisäksi Jyväskylän yliopiston suomen kielen laitoksen opinnäytetyötä Mitä maskuliinisuuden ja feminiinisyyden representaatiot miesten ja naisten jalkapallon selostuksissa ilmentävät? (Tanja Kivelä, 2016).

Kolumni on julkaistu myös Koillissanomissa 9.8.2017

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: jalkapallo, selostus, sukupuoli, tasa-arvo, em-kisat

VELJIENSÄ VARTIJAT

Keskiviikko 5.7.2017

someraivo2.jpg

 

Sosiaalinen media (some) on tuonut työ- ja kaveriporukoiden keskustelut kahvi- ja pukuhuoneista, kapakoista ja baarien parlamenteista julkisuuteen. Ennen turistiin kasvokkain ja pienellä porukalla. Nyt näppäillään yötä päivää, eikä osallistujien määrällä ole rajaa. Ryhmissä saattaa olla satoja, jopa tuhansia jäseniä, ja kommentteja kertyy kaiken aikaa.  Ja niinhän siinä käy, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Mitä suurempi poppoo, sitä enemmän mukaan mahtuu niitä, joiden aivoitukset eivät päivänvaloa kestä. Somessa ääneen pääsevät nekin, jotka eivät luonnossa suunvuoroa saa – eivät joko ehdi tai kehtaa, koska pelkäävät kuulijoiden hiljaista, tai vielä pahempaa, ääneen lausuttua tuomiota. Kovakaan känni ei estä kirjoittamasta, puhumattakaan nousuhumalan huumasta, jossa jokainen on mielestään parahultaisessa mielen ja ruumiin tilassa lausumaan viiltäviä totuuksia mistä tahansa aiheesta. Ja aivan erityisesti sellaisista, joista ei selvin päin kehtaisi edes parhaalle kaverilleen puhua.

Ennen vanhaan pahinkin älypieru haihtui Saharaan, kuulijat olivat usein samassa jamassa puhujan kanssa ja huonomuistisia seuraavana päivänä. Tai muuten anteeksiantavaisia kavereilleen. Somessa kerran kirjoitettu elää ikuisesti. Vaikka itse tekstin häpeissään hävittäisi, se on jo luettu ja jaettu pilviin ja palvelimille. Ammattimaisten parempien ihmisten, besserwissereiden, mielensäpahoittajien ja väärinymmärtäjien paheksuttavaksi, vihamiesten vapaaseen käyttöön. 

Eipä aikaakaan, kun isoveli alkaa valvoa. Sananvapauden sankarit pöyristyvät ja käyvät kiinni skuuppiin. Milloin raportoidaan muusikoiden sopimattomista seksipuheista, milloin poliisien palstalla postaavista rasisteista ja etnisestä profiloinnista. ”Yleisöllä on oikeus tietää! Muusikot irstailevat, mukana puuhissa herra X ja kaverinsa Y! Näin puhuu poliisi: rasisteja kaikki tyynni!” profiloidaan mediassa ja vaaditaan päitä vadille.

Jos kohun kohde yrittää puolustautua, moraalinvartijat innostuvat entisestään. Ei auta kertoa, että poliisien foorumilla on kolme tuhatta jäsentä, joista muutamat ovat esittäneet joskus rasistisia kommentteja, mutta suurin osa ei koskaan. Kaikki tuomitaan: vaikeneminen on merkki samasta kannasta, olitpa sitä nähnyt tai et!

Pahimmillaan uhrista tehdään syyllinen. Näin kävi muusikko Kasmirille, josta tarkemmin tutkimatta maalailtiin salakatselusta syytetyn Axl Smithin kanssarikollinen, kun tämä olikin yksi uhreista. Muun muassa Helsingin Sanomien, Iltasanomien ja Iltalehden virheellisen uutisoinnin aiheuttaman someraivon takia Kasmir joutui vetäytymään Tanssii tähtien kanssa -kisasta.

En kiistä yleisön oikeutta tietää yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa olevien kannat yhteiskunnallisesti tärkeisiin asioihin. En kuitenkaan usko, että tunnetutkaan suomalaiset muusikot ovat yhteiskunnallisesti sellaisessa roolissa, että heidän puheensa – sen enempää fiksut kuin tyhmätkään – ansaitsivat saamansa julkisuuden. Rikokset ovat toki asia erikseen.

On kohtuutonta vaatia, että tuhannet poliisit olisivat toistensa kannanotoista vastuussa. En minäkään koe olevani työ-, opiskelu- tai harrastuskaverieni mielipiteistä vastuussa, en edes silloin, kun olen saanut ne tietooni. En myöskään pidä tarpeellisena reagoida kaikkeen pötypuheeseen, jota olen kuullut tai nähnyt. Rasismi, seksismi ja muu ihmisten halventaminen on minustakin pahasta. Soisin kaikkien poliisien kunnioittavan ja puolustavan jokaisen ihmisen arvoa ja oikeuksia. Ilahtuisin, jos julkkisidolit olisivat aidosti ihailun arvoisia ja käyttäytyisivät alati mallikelpoisesti. Mutta näin ei ole, se on utopiaa. En kaipaa turhia kohujuttuja muistuttamaan asiasta. Asiallinen, tutkittu tieto, joka suhteutetaan kontekstiinsa, kelpaisi kyllä.

Kolumni on julkaistu myös Koillissanomissa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: someraivo, poliisit, rasismi, seksismi, muusikko

YLEN VAIKEA TEHTÄVÄ

Keskiviikko 31.5.2017 klo 5:00

insight4.jpg

Ylen Uutis- ja ajankohtaistoiminnan (U&A) vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen joutui jättämään tehtävänsä maanantaina.

Ylegateksi ristitty kalabaliikki alkoi puoli vuotta sitten, kun pääministeri Juha Sipilä sydämistyi Salla Vuorikosken jutusta, jossa ruodittiin valtion rahoitusta Terrafame Oy:lle.

Aluksi Jussi Eronen, Vuorikosken pomo jo kolmen yhtiön palveluksessa, ilmoitti erostaan. Hän väitti Jääskeläisen antaneen Sipilän vaikuttaa Ylen journalismiin ja rajoittaneen hänen henkilökohtaista sananvapauttaan. Samasta syystä lähtivät myös Vuorikoski ja A-studion juontaja Susanne Päivärinta. Jääskeläinen kiisti väitteet. U&A:n päälliköt tukivat esimiestään, ja Päätoimittajien Yhdistys muistutti toimittajien käyttävän työssään työnantajansa sananvapautta, eivät omaansa.

Jupakka jatkui kanteluilla, tuomioilla, kohukirjalla ja auditoinnilla.

Julkisen sanan neuvosto (JSN) antoi äänin 6 – 6 langettavan: Jääskeläinen oli taipunut ulkopuoliseen painostukseen. Viis siitä, että päätoimittaja todisti toista. Viis siitä, että hänet tunnetaan älykkäänä, analyyttisenä ja nopeana päätöksentekijänä, joka ei muiden mielipiteistä horju tai heilu.

Mediamelun jatkuessa Ylen hallitus taipui tilaamaan ulkopuolisen arvion talon journalistisesta päätöksenteosta. Auditoijaksi valittiin Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää.

Samaan aikaan toisaalla Terrafame-jutun tiimi – Eronen, Vuorikoski ja freelancer Jarno Liski – kirjoittivat paljastuskirjan tuskanhetkistään Aten koneessa. Ylegate-kirja sai paljon ilmaista mainosta maamme medioissa, Yle mukaan lukien.

Mäenpää perusti arvionsa 48 henkilön haastatteluun. Kuulluista osa oli vapaaehtoisia, osan Mäenpää valitsi itse. Hän kertoi halunneensa kuulla erityisesti talosta lähteneitä toimittajia. Arvostetun tutkijan haastateltavajoukossa on ammattiauditoijan näkökulmasta iso ongelma: otos on vino, se ei edusta tasapuolisesti ja kattavasti auditoinnin kohdealueita.

Arvion piti kattaa kaikki Ylen viisi sisältöyksikköä, mutta yli 80 % haastateltavista työskenteli Jääskeläisen yksikön kahdessa toimituksessa, joiden henkilöstö muodostaa vain murto-osan Ylen kolmetuhatpäisestä ammattilaisjoukosta. Eipä ihme, että Mäenpää löysi puutteita juuri Jääskeläisen yksiköstä. Objektiiviseen ja yleispätevään arvioon pyrkivä auditoija selvittää hiljaisen enemmistön kannan. Mäenpää menetteli päinvastoin: hän kuuli vapaaehtoisia ja ovet paukkuen lähteneitä. Eipä ihme, että Mäenpäälle kerrotut arviot olivat sangen kriittisiä.

Auditointimenetelmänä olisi pitänyt käyttää myös aineiston analyysia. Sen avulla olisi pitänyt todentaa erityisesti virheiden käsittely ja perustella, miksi Terrafame-jutun editointi oli poikkeuksellista, kuten jutun tiimi, JSN ja Mäenpää väittivät. Moni muu kun arvioi sen olleen tavanomaista.

Ongelmista huolimatta professorin raportti on arvokas. Yleisarvionaan Mäenpää totesi Ylen toimivan riippumattomasti ja talon journalistisen päätöksenteon olevan asianmukaisella tolalla. Nämä positiiviset arviot on julkisessa keskustelussa sivuutettu, ja keskitytty puutteisiin ja suosituksiin. Näistä hätkähdyttävin lienee se, että Mäenpää kehotti Yleä riskin ottoon, uutisoimaan ”vähän epävarmojakin” asioita. Jääskeläinen ilmoitti olevansa asiasta eri mieltä, josta minä Ylen uutisten ja ajankohtaisohjelmien suurkuluttajana ilahduin kovasti.

Iloni osoittautui ennenaikaiseksi, sillä mediajahti tiivistyi ja huipentui Atte Jääskeläisen lähtöön. Sananvapauden sankarit saivat riemuvoittonsa. Nyt vaaditaan jo lisää päitä vadille.

Toivon yhä, että Yle olisi jatkossakin media, joka ei juokse skuuppien perässä ja jossa faktojen lisäksi mielikuvat ovat mahdollisimman totta. Riskin otto sekä epävarmat ja valikoidut faktat jääkööt muille. Objektiivinen totuus on illuusio, mutta voi sitä silti tavoitella.

 

Kolumni on julkaistu myös Koillissanomissa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Yle, Ylegate, Jääskeläinen

KYLLÄ EI ONNISTU IKINÄ

Keskiviikko 26.4.2017 klo 14:09

Some-Thoughts-On-Failure.jpg

SOTE – tuo suuri ja mahtava julkisen hallinnon remontti, sosiaali- ja terveyspalveluiden uljas uudistus – käy päälle kuin yleinen syyttäjä. Halusit tai et. Ja moni ei kyllä halua, jos mediaa uskoo.

Tiedotusvälineet marssittavat kilpaa – opposition hurratessa hilpeänä – professoreita, virkamiehiä, lääkäreitä ja muita tietäjiä kertomaan, ettei onnistu. Pieleen menee. On huono, ja hätäisesti valmisteltu. Peräti juosten kustu. Siitä huolimatta, että suunnitteluun on kulunut jo edellinen hallituskausi, ja iso osa monesta sen edeltäjästäkin.

Hallituksen pahimmat virheet näyttäisivät olevan nopeus ja avoimuus. Sote-maratonin loppusuoralla mennään liian lujaa. Pikaiset päätökset aiotaan panna toimeen oman kauden kuluessa – toki valmiiksi luultujen ja torsoiksi todettujen peruminen on herättänyt vielä suurempaa närää. Synkin synti on pyytää kommentteja keskeneräiseen asiaan – omin voimin ei silti saa puuhata yhtään mitään.

Antti Rinne (demarit) jopa uhosi peruvansa hallituksen hölmön hankkeen, jahka pääsee valtakunnassa vallan kahvaan. Silti ei tullut voittoa vaaleissa, kuten presidenttiehdokas Donland Trumpille, joka niin ikään lupasi nollata edeltäjänsä terveydenhuoltouudistuksen Yhdysvalloissa.

Sote-uudistus on Suomessa tarpeen, siitä sentään oppositio on hallituksen kanssa samaa mieltä. Siihen yksimielisyys jää.  

Suurin huoli on valinnanvapaus. Tuo kokoomuksen lempilapsi, joka saa periaatteessa – vaan ei käytännössä – kannatusta yli puoluerajojen. Ihmisten kykyä valita itselleen paras sote-tuottaja epäillään oppositiossa vahvasti.

Tässä on (ainakin) kaksi kummallista asiaa.

Miksi ihmiset eivät osaisi valita itselleen sopivaa sote-tuottajaa? Osaavathan he nytkin. Ja kaikki muut tavarat ja palvelut päälle. Jatkossa valintaa helpottaisivat vielä julkiset talous- ja tulostiedot, ja muu raportointi, jota maakunta ostajana vaatii.

Toisen omituisen väitteen mukaan julkiset sote-palvelut ovat väistämättä huonompia kuin yksityiset. Opposition visiossa pahin kohtalo olisi niillä poloisilla, jotka joutuisivat tyytymään julkiseen. Mihin väite perustuu? Jonotusajat ovat toki julkisella sektorilla iso pulma, mutta vaikka vauhdissa hävitään, hoidon laadussa pärjätään yksityiselle hyvin. Odottaa sopii, että kilpailu korjaa nykytilaa myös nopeuden suhteen.

Palveluntuotannon yhtiöittäminen, se vasta herättää intohimot ja saa mielikuvituksen laukkaan. Vastustajat maalaavat piruksi seinälle yksityisen tuottajan ahneuden ja asiakkaan valikoinnin. Kapitalisteille kelpaavat vain parhaat, siis terveimmät asiakkaat. Kerma kuoritaan, köyhät ja kipeät saavat kylmää kyytiä – tuloksena vähän tekoja ja paljon laskuja. 

Kiitosta ei saa edes se, että yhtiöittäminen tuo kaikki tuottajat samalle vertailuviivalle: tilinpäätöksistä voidaan lukea ja analysoida tuotot, kulut, kannattavuus ja tehokkuus.  Ja monta muuta asiaa, jotka nyt ovat julkisen sektorin kirjanpidon kiemuroiden kätköissä. Jos tekoja on laskujen loppusummaan nähden vähän, se näkyy varmasti.

Läpinäkyvyys, jota juhlapuheissa peräänkuulutetaan, on nyt uhka. Kilpailu, jonka yleensä ajatellaan laittavan hinnan ja laadun kohdalleen – ensimmäisen alas ja jälkimmäisen ylös – toimii nyt nurin perin.

Tässä ohitetaan (ainakin) kaksi olennaista asiaa: asiakas ja ostaja.

Sote-tuottajan valitsee asiakas. Jos kotiportin tienoilta ei löydy vaihtoehtoja, liikennevälineillä pääsee. Jo nykyisin suuri osa kansalaisista joutuu matkustamaan pitkiä matkoja palveluiden ääreen, myös niiden julkisten. Kaikki kun eivät asu taajamissa.

Sote-palvelut ostaa maakunta. Ja tällä ostajalla on poikkeuksellisen suuri valta. Se esimerkiksi päättää palveluista ja hinnasta, ja valitsee tuottajat. Se määrää laadun ja sen kriteerit ja mittarit.

Jos maakunnat eivät näillä valtuuksilla kykene varmistamaan hyviä palveluita kaikille, vikaa kannattanee etsiä lähinnä ihmisistä, ei järjestelmästä. Jossa toki on varmasti vielä pitkään paljon parantamisen varaa.

Kolumni on julkaistu ensimmäisen kerran Koillissanomissa 26.4.2017.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sote, oppositio, kilpailu, laatu, valinnanvapaus, yhtiöittäminen

LOMASUOMI JA PUUHAMAA

Keskiviikko 5.4.2017 klo 20:03

kiista3.jpg

Kultaisen 80-luvun kulutusjuhlien loppusuoralla Posion tyttö pääsi Kansallispankkiin töihin, kun parikymmentä nuorta naista ja miestä valittiin esimiesharjoittelijoiksi satojen hakijoiden joukosta. Olimme kotoisin eri puolilta Suomea, maalta ja kaupungeista.

Aluksi vietimme viikkoja pankin koulutuskeskuksessa Tanskarlassa, mutta jo muutaman kuukauden kuluttua ryhdyimme tositoimiin – dealereiksi, meklareiksi, päälliköiksi ja johtajiksi. Osa pestattiin pääkonttoriin, jota muualla Suomessa eli kentällä kutsuttiin Puuhamaaksi. Osa sijoittui kentälle, pääkonttorin puheissa Loma-Suomeen.

Loma-Suomen ja Puuhamaan yhteiseloa leimasi hurtti huumori, jossa toisen osapuolen tehtävien ja töiden määrää ja merkitystä vähäteltiin. Irvailu oli ankaraa, mutta pohjimmiltaan hyväntahtoista: kaikki ymmärsivät keskinäisen riippuvuuden ja yhteistyön tärkeyden. Toista ei olisi ilman toista.

Kaiholla muistelen tuota lämminhenkistä kilpailua nyt, kun kunnallisvaalit ja suuri sote-uudistus maakuntajakoineen ovat nostaneet pintaan ikiaikaisen maaseudun ja kaupunkien vastakkainasettelun. Kumpi kuppaa kumpaa? Kenelle kellot soittavat, kenelle kunnian kukko laulaa? Tässä kisassa puhaltavat kylmät ja totiset tuulet.

Valtakunnan kaikentietäjäksi itsensä nostaneen Tuomas Enbusken kolumni (IL 10.3.2017) aiheesta kuvastaa tilannetta hyvin. Enbuske kirjoittaa: ”Miksi maalaiset ovat tyhmempiä kuin kaupunkilaiset? Suomen pitää välittömästi juhlavuotensa kunniaksi aloittaa projekti, jossa suomalaiset pelastetaan metsistä haahuilemasta.”

Tarkoituksellinen provosointi poiki odotetusti valtavat määrät kommentteja puolesta ja vastaan. Useimpien taso on sellainen, ettei niitä tee mieli toistaa palstalla, jota saattaa lukea joku tolkun ihminen. Joita havaintojeni mukaan on sekä maalla että kaupungeissa. Näppituntumani tosin on, että enemmän ensin kuin viimeksi mainituissa. Saatan toki olla väärässäkin.

Maailman mittakaavassa Suomessa ei kaupunkeja edes ole, metropoleista puhumattakaan. Koko maan väkimäärä ei riitä sellaiseen. On isoja ja vähän pienempiä taajamia. Paljon pieniä kyliä. Ja vielä enemmän korpea. Olemme kaikki maalaisia. Voisimme lopettaa turhan käräjöinnin ja keskittyä yhteisten etujen ajamiseen.

Suurin osa Helsinki vastaan muu Suomi -ottelun ilmiöistä lähinnä naurattaa. Kun kyse on Kittilän kultakaivoksesta tai kunnanjohtajan irtisanomisesta, asia kuuluu kaikille, tai paremminkin kaikille muille kun kittiläläisille itselleen, jotka ovat auttamatta jäävejä omissa asioissaan. Pääkaupungin ja muiden maalikylien viisailta satelee neuvoja ja huuto on hirmuinen, kun jääräpäiset maajussit ja poronpurijat eivät suostu niitä nöyrästi noudattamaan.

Mutta annas olla, kun maaseudun väki ottaa kantaa vaikkapa Malmin lentokentän alueen rakentamiseen. Takki kääntyy ketterästi – Malmi on Helsingin asia, se kuuluu vain helsinkiläisille. Kukaan muu ei saa kommentoida, ja aivan erityisesti pääministeri Juha Sipilä (keskusta) ei saa olla Malmista mitään mieltä. Ja jos onkin, pitäköön tietonaan. Vaietkoon visusti ikänsä.

Stadi vastaan lande -keskusteluista kumpuaa kuitenkin joskus niin syvä ja synkkä viha, ettei se jaksa huvittaa. Maaseutuun kohdistuva kauna on samaa sukua kepuvihan kanssa. Se elää täällä pääkaupunkiseudulla, jota mahtipontisesti myös Metropolialueeksi kutsutaan, niin vahvana, että monien sivistyneinä itseään pitävien ihmisten lausunnot keskustan politiikasta ja poliitikoista lähentelevät rasistista vihapuhetta.

Puoluerajat ylittävä katkeruus on jo pitkään henkilöinyt Juha Sipilään, joka ei voi päättää tai tehdä mitään oikein. Tekemättä ei myöskään saa jättää. Ja vielä vähemmän muuttaa mieltään.

Kaikki vääryydet ja vitsaukset mielitoimittajan työpaikan vaihdosta ministerikollegojen sairauksiin ovat pääministerin vika. Pahemmista pulmista – esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliiton palkkalinjauksista tai edellisen hallituksen tekemistä koulutusmäärärahojen leikkauksista – puhumattakaan.

Kukaan ei sentään ole vielä syyttänyt Sipilää Jussi Halla-ahon ehdokkuudesta perussuomalaisten puheenjohtajaksi. Mutta kun tarkkaan tutkii ja kaivaa, eiköhän asia korjaannu.

Halla-ahon mahdollinen valinta on jo helppo nakki. Samoin päinvastainen tulos.

Sipilän syytä kumpikin.      

Kolumni on julkaistu ensimmäisen kerran Koillissanomien Suomi100-juhlalehdessä (30.3.2017, s. 31).

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kuntavaalit, vaalit, sote, maaseutu, kaupunki, Enbuske

SOTE ON KUNTAVAALIEN TÄRKEIN ASIA

Keskiviikko 8.3.2017 klo 15:13

Yle_kuntavaalit_puheenjohtajat_tentissa.jpg

 

YLEN kuntavaalitentissä (7.3.2017)  puhuttiin paljon sotesta. Twitterissä taivasteltiin, ettei asian käsittely puolueiden puheenjohtajien tenttiin kuulu, koska sosiaali- ja terveysasioista päätetään vuoden 2019 alusta alkaen maakunnissa. Keskustelua moitittiin turhaksi parran pärinäksi ja sapelien kalisteluksi.

Olen täysin päinvastaisella kannalla. Sote on vaalien tärkein asia, sillä nyt valittavat päättäjät varmistavat, että Suomen historian suurimmaksi kutsuttu julkisen hallinnon remontti saadaan omassa kunnassa kunnialla maaliin. Puheenjohtajat puolestaan vastaavat jättimäisen ja monimutkaisen hankeen suunnittelusta ja valvonnasta valtion tasolla. Siksi katsoin tentin tarkkaan ja kuulin monta mielenkiintoista kantaa ja kommenttia.

Sekä oppositio että hallitus olivat yhtä mieltä siitä, että sosiaali- ja terveysjärjestelmän ja hallinnon uudistus on tarpeen. Jopa valinnanvapaus, jota alun perin halusi vain kokoomus, sai periaatteessa (vaan ei käytännössä) kannatusta yli puoluerajojen. Siihen yksimielisyys jäi. Hämmentävältä tuntuu, ettei eduskunnalle annetusta yli tuhatsivuisesta lakiesityksestä löytynyt opposition mielestä yhtään hyvää asiaa. Kävi mielessä, onko esitys kaikilta osin tuttu ja ymmärretty.

Opposition suurin huoli oli valinnanvapaus. Ihmisten kykyä valita itselleen paras palveluntuottaja epäiltiin vahvasti, pahimmillaan asiakaspoloinen joutuisi tyytymään julkisen sotetuottajan palveluun.

Tässä on (ainakin) kaksi kummallista asiaa.

Miksi asiakas ei osaisi valita itselleen sopivaa sotepalvelua? Osaahan hän nytkin. Ja kaikki muut palvelut päälle. Jatkossa valintaa helpottaisivat vielä parantuneet talous- ja tulostiedot. Ja se seurata ja raportointi, jota maakunta ostajana vaatii. Esille nostettiin esimerkiksi muistisairaat ja moniongelmaiset nuoret, jotka eivät kykene huolehtimaan itsestään. Eivät heidän asiansa nykyisinkään kovin hyvällä tolalla ole, jollei heitä joku muu auta. Se lienee tilanne jatkossakin.

Aivan erityisen kummallista oli, että useita kertoja esitettiin totena oletus, että julkinen sotepalvelu olisi väistämättä huonompaa kuin yksityinen. Opposition visioissa sitä käyttäisivät vain ne, jotka eivät muuta voi. Mistä tieto on peräisin? Esimerkiksi jonotusaikojen osalta väite on nykyisin totta, mutta mikä saa esimerkiksi Sari Essayahin (kristillisdemokraatit) olettamaan, että tilanne säilyisi ikuisesti ennallaan. Hoidon laadun suhteen taas julkinen pärjää jo nykyisin yksityiselle oikein hyvin. Jatkossa kilpailun lisääntymisen olettaisi johtavan pikemminkin siihen, että laatu paranee kaikkialla.

Yhtiöittäminen herätti intohimot. Antti Rinteen (SDP) ja Li Anderssonin (vasemmistoliitto) puheissa jopa ilmestyskirjan pedot kalpenivat sen rinnalla. Juha Sipilä (keskusta) muistutti, että yhtiöittäminen on rakenteellinen ratkaisu ja pyrki painottamaan sisältöä sen sijaan, muut hallituspuolueet komppasivat.

Varsin vähälle huomiolle jäi se, että yhtiöittämällä saadaan kaikki palveluntuottajat samalle vertailuviivalle: tilinpäätöksistä voidaan lukea ja analysoida tuotot, kulut, kannattavuus ja tehokkuus.  Ja monta muuta asiaa, jotka nyt ovat julkisen sektorin kirjanpidon kiemuroiden kätköissä. Läpinäkyvyys, jota peräänkuulutetaan ainakin juhlapuheissa, olikin äkkiä uhka. Kilpailusta, joka yleensä ajatellaan parantavan laatua ja laittavan hinnan kohdalleen, tuli kustannuksia kasvattava ja laatua latistava pulmageneraattori.

Seinälle maalattiin myös yksityisen palveluntuottaja kavala ahneus ja asiakkaan valikointi. Kapitalistille kelpaisivat vain parhaat, siis terveimmät asiakkaat, kerma kuorittaisiin ja köyhät ja huonokuntoiset saisivat kylmää kyytiä.  

Tässä ohitetaan (ainakin) kaksi olennaista asiaa.

Palvelun tuottajan valitsee asiakas. Jos kotiportin tienoilta ei löydy muuta kuin julkinen tuottaja, liikennevälineillä pääsee. Lisäksi unohtuu, että jo nykyisin suuri osa joutuu matkustamaan pitkiäkin matkoja palveluiden ääreen, myös niiden julkisten. Kaikki kun eivät asu taajamissa. Samalla autolla, bussilla tai taksilla suhautetaan jatkossa kaikkien palveluiden oville.

Toiseksi kannattaa huomata, että kaikki sotepalvelut ostaa maakunta. Ja tällä ostajalla on aivan poikkeuksellisen suuri valta. Se esimerkiksi päättää palveluista, hinnasta ja valitsee tuottajat. Se määrää laadun ja sen kriteerit ja mittarit. Jos maakunnat eivät näillä valtuuksilla kykene varmistamaan hyviä palveluita kaikille, vikaa kannattanee etsiä lähinnä ihmisistä, ei järjestelmästä. Jossa toki on varmasti vielä pitkään paljon parantamisen varaa.

PS: Somessa kiertää kuva soten ohjauksen ja valvonnan tavoitetilasta. Sille nauretaan pilkallisesti, pääosin siksi, että sitä pidetään kauhistuttavan monimutkaisena ja sekavana.  Ei kannattaisi. Kaikki, jotka ovat nykytilasta vastaavia kaavioita piirtäneet tai nähneet, tietävät, että ne ovat vähintään yhtä sekavia ja monimutkaisia, elleivät sitten pahempia. Ehkä tässä on yksi syy siihen, miksi ehdokkaita on ollut vaikea löytää. Edessä on iso urakka, josta kiitosta ei ole tulossa. Haukkuja ja pilkkaa sen sijaan piisaa varmasti.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sote, kuntavaalit, Yle, vaalitentti

TOTUUS JA TODISTEET: Ylen faktantarkistus ei vakuuta

Torstai 9.2.2017 klo 14:47

Totta_vai_tarua.jpg

 

YLE uutisoi jo toista viikkoa ahkerasti kaksoiskansalaisia syrjivästä kohtelusta Puolustusvoimissa. Ylen mukaan asiasta on annettu sekä kirjallisia (sähköpostitse) että suullisia ohjeita. Ohjeita alettiin kutsua epävirallisiksi Puolustusvoimien kiistettyä virallisen ohjeistuksen olemassaolon.

Sittemmin pallo on lennellyt puolelta toiselle.

Yle pitää kiinni väitteistään: luottaa nimettömään lähteeseensä ja heille näytettyihin sähköposteihin. Puolutusvoimat taas kiistää johdonmukaisesti ohjeistuksen – sekä virallisen että epävirallisen – edelleen. Kaksi yksittäistapausta, joissa on toimittu ja viestitty virheellisesti eli lain vastaisesti ja syrjivästi, on tosin myönnetty. Toista näistä tutkii KRP.

Yhdestä asiasta osapuolten ja yleisönkin kesken tuntuu vallitsevan varsin suuri yksimielisyys. Vuodelta 2003 peräisin oleva kaksoiskansalaisuuslaki kaipaa pikaisesti uudistamista.  Ja nimenomaan rajoittavaan suuntaan: turvallisuussyistä kahden maan kansalaisten pääsy joihinkin – muun muassa Puolustusvoimien – tehtäviin ja virkoihin pitäisi estää. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja moni muu silmäätekevä on antanut tukensa ajatukselle, ja Ylekin komppaa.

Monet muut mediat toistavat Ylen uutisia. Puolustusministeri Jussi Niinistöä joukkoineen moititaan vääristä reaktioista, huonosta viestinnästä ja jopa valehtelusta. Ylen uutista pidetään totena ja todisteita kiistattomina, Niinistön toimia kummallisina ja Puolustusvoimien aiemmin hyvää uskottavuutta vaarantavina. Niinistöllä, joka puolestaan arveli Suomen suhteiden Venäjään vaarantuneen, arvellaan keulivan.

Somen keskustelua seuraamalla saa kuvan, että yleisö tuntuu olevan pääosin Puolustusvoimien puolella. Somekansan mielestä Ylellä ja medialla keulii; uutisointi on turhaa ja omiaan aiheuttamaan haittaa Suomelle. Kaksoiskansalaisuuslaki on epäkelpo ja se pitää uusia.

Minäkään en oikein löydä Ylen ylläpitämän mediahälyyn aihetta. Jokaisessa organisaatiossa tehdään mokia ja aivan erityisesti viestinnän saralla. Mitä isompi talo, sitä varmemmin viesti vääristyy ja muuttuu matkan varrella, suullinen viesti varmasti ja kirjallinenkin usein. Viestinnän virheet johtavat usein vilpittömään, mutta silti virheelliseen toimintaan.

Minua kiusaa aivan tavattomasti lähdetiedon nimettömyys ja salaisuus. Kahdenkymmenen vuoden ura tehtävissä, joihin olennaisena osana kuului vastaanottaa luottamuksellisia epäilyjä erilaisista väärinkäytöksistä ja vastata niiden riippumattomasta tutkinnasta, on opettanut minut suhtautumaan nimettömiin ilmiantoihin, samoin kuin sähköposteihin, suurella varauksella.

Jokaisesta talosta löytyy itsensä kaltoin kohdelluksi tuntevia tai muuten pettyneitä palkollisia. Jotkut heistä (onneksi harvat) ovat tilaisuuden tullen alttiita kostamaan: vuotamaan luottamuksellisia tietoja, tavoitteenaan aiheuttaa haittaa työnantajalleen ja niille, joiden katsovat olevan kohtelustaan vastuussa. He tarttuvat tilaisuuteen hanakasti, jos ilmiannon voi tehdä nimettömänä ja vieläpä valtakunnan johtavan median avustuksella. Isossa talossa ilmiantaja saa helposti mukaan muutaman muun katkeroituneen kellokkaan, mutta ei monia. Ylen jos jonkun luulisi tämän tietävän.

Mitä tulee sähköpostitodisteisiin, niiden luotettavuus on erittäin huono. Sähköposteja on helppo manipuloida, irrottaa asiayhteydestään, poistaa tai lisätä niihin osia, tekstiä ja liitteitä. Tiivistäen: sähköpostiin voi luottaa vain silloin, jos voidaan käydä sama viestiketju läpi kaikkien osapuolten näkökulmasta ja järjestelmän ylläpitäjän valtuuksin alkuperäisestä tietokannasta, tässä tapauksessa Puolustusvoimien. Tällaista todistusaineistoa Ylellä ei ole hallussaan, ja jos olisi, se olisikin oikeasti ison uutisen ja huolen aihe.

Faktat ja faktantarkistus ovat tämän päivän mediassa suuressa huudossa ja hyvästä syystä. Nimetön lähde ja sähköpostit eivät pitkän kokemuksen perusteella täytä luotettavien faktojen vaatimusta. Mikäli muuta ei ole tarjolla, Yleltä puuttuu pitävä näyttö.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kaksoiskansalaisuus, Yle, Puolustusvoimat, puolustusministeri, Jussi Niinistö, Sauli Niinistö, kaksoiskansalaisuuslaki

KATERA STEEL: Kääk ja kimppuun!

Sunnuntai 27.11.2016 klo 18:30

hui.jpg

Mediassa on moitittu, esitetty syytöksiä ja tuomittu pääministeri Juha Sipilä jääviksi maan hallituksen tekemään päätökseen, jolla kaivosyhtiö Terrafame sai rahoitusta ja jatkoaikaa.

Monenlaista lokaa on lentänyt niukkojen faktojen valossa.

On kerrottu, että Sipilän lapsilleen kolme vuotta sitten siirtämä sijoitusyhtiö omistaa viisi prosenttia Katera Steel Oy:stä, joka on saanut noin puolen miljoonan euron arvoisen tilauksen Terrafamelta.  

Katera Steelin pääomistajat ovat lähteestä riippuen joko Sipilän serkkuja tai enoja tai molempia.

Median tai toimittajan tehtävä ei ole tuomita, ja olennaisista faktoista tulee ottaa selvää ja tuoda ne esille. Ainakin Ylen olisi pitänyt selvittää asian konteksti ja tuoda esille myös osakeyhtiön sisäpiirisäädäntö ja siihen kuuluva lähipiiriin kuuluvien henkilöiden määrittely.

Nykysäännösten mukaan henkilön kuuluminen osakeyhtiön sisäpiiriin, jolloin kyseinen henkilö on jäävi yhtiötä koskevassa päätöksenteossa jonkin toisen tahon edustajana, edellyttää kahta asiaa: läheistä sukulaisuussuhdetta ja sukulaisen määräys- tai huomattavaa vaikutusvaltaa yhtiössä.

Läheiseksi sukulaissuhteeksi luetaan avio- tai avopuoliso sekä omat tai puolison lapset tai muut huollettavat. Serkut ja enot eivät kuulu lähipiiriin, joten Sipilän tapauksessa tarkasteltavaksi tulevat lapset.

Jotta Sipilä kuuluisi Katera Steelin sisäpiiriin, hänen lastensa määräys- tai vaikutusvallan yhtiössä pitäisi olla huomattava. Viiden prosentin omistus holding- tai sijoitusyhtiön kautta ei tuota huomattavaa määräys- tai vaikutusvaltaa, joten sitäkään kautta Sipilä ei ole jäävi.

Puhumattakaan siitä, että Sipilä ei ole millään tavalla osallistunut kyseisen tarjouskilpailun järjestämiseen tahi tarjouksen hyväksymistä koskevaan päätöksentekoon Terrafamessa, vaikka valtio yhtiön omistaakin. Sipilällä ei siis ole edes ollut tilaisuutta olla jäävi Katera Steelin tarjouksen suhteen.

Näiden tietojen hankkimiseen meni noin viisi minuuttia, blogin kirjoittamiseen hieman enemmän. Toki se vaatii jonkin verran yritystoimintaan ja sisäpiirisäädäntöön liittyviä ennakkotietoja, jotka kuulunevat Ylen talous- tai politiikan toimittajien ammattiosaamiseen. Lisäksi se vaati tahtoa katsoa kokonaisuutta. Silläkin uhalla, että herkullinen uutinen kuivuisi kokoon.

Täydennys 28.11. ja 30.11: Asia hallintolain ja median näkökulmasta 

Olen saanut paljon kommetteja edellä kirjoittamaani sosiaalisen median foorumeilla. Esimerkiksi Ylen toimittaja Jarno Liski kommentoi asiaa seuraavasti:

"Osakeyhtiölailla taitaa olla aika vähän tekemistä virkamiehen esteellisyydestä puhuttaessa vai mitä Taina arvelet? Katso mieluummin hallintolakia."

Tämä on hyvä esimerkki siitä, että asiaa ei edes haluta tarkastella kokonaisuutena, vaan tarkoitushakuisesti vain sellaisesta näkökulmasta, josta melua ja mielenkuohua syntyy helposti.

Jos todella puhutaan Katera Steelin ja Terrafamen välisistä kaupoista, silloin kyseessä ovat osakeyhtiöiden väliset asiat. Virkamiesten tekemiä päätöksiä taas koskee hallintolaki, kuten Jarmo Liski muistuttaa. Sipilä ei ole virkamies, mutta hänen esteellisyytensä määritellään tosiaan hallintolain 27 §:n mukaisesti. Siten hallituksen päätöstä Terrafamelle myönnettävästä lisärahoituksesta tulee arvioida hallintolain mukaan, siitä olen Liskin kanssa samaa mieltä.

Mutta sitä en usko kuunaan, että tuo rahoituspäätös olisi yhteydessä Terrafamen taannoiseen tarjouskilpailuun, että Sipilä olisi halunnut päätöksen olevan myönteinen nimeomaan siksi, että hänen sukulaisensa saisivat sitä kautta erityistä hyötyä ja etua. Joku tolkku spekulaatioissa sentään pitäisi olla.

Olisin todella yllättynyt, jos oikeusasiamies katsoisi Terrafamen rahoituspäätöksen olevan relevantti  Katera Steelin Terrafamelle tekemän tarjouksen ja sen hyväksymisen kanssa. Jos näin kävisi, siitä seuraisi normaalin yritystoiminnan kannalta mahdoton tilanne. Itsellänikin sattuu olemaan laaja suku (lienee syytä todeta, että en ole sukua Sipilälle), jossa on paljon yrittäjiä. Minulla ei ole mitään tietoa siitä, eikä pidäkään olla, kenen kanssa esimerkiksi enojen, setien, tätien, serkkujen tai edes sisarusteni yritykset tekevät yhteistyötä, puhumattakaan siitä, kenelle he ovat tehneet tarjouksia. Jos sen sijaan kuuluisin jonkun yrityksen sisäpiiriin, minun pitäisi hankkia nuo tiedot ja ottaa ne huomioon esteellisyyttä arvioidessani. Tämän tekisin (ja tein, kun olin virkamies) tietenkin etukäteen. Tämä juuri on yksi sisäpiirisäännösten tavoite: helpottaa muuten mahdottomaksi käyvää arviointia siitä, mitä virkamiehen pitäisi tietää tai olisi kohtuudella pitänyt tietää ja ottaa huomioon etukäteen virkavastuulla päätöksiä tehdessään.  

Yllättyisin myös, jos Katera Steelin omistajien, joista osa on hallintolain tarkoittamia läheisiä, katsottaisiin saaneen erityistä etua, kun heidän yrityksensä on tehnyt Terrafamelle tarjouksen, joka on tarjouskilpailussa hyväksytty. Tarjouksen kokoluokka on noin 10 prosenttia yrityksen kuluvan vuoden liikevaihdosta: urakka on siis iso, mutta ei poikkeuksellisen suuri. Tarjouksessa on siis kyse Katera Steelin tavanomaisesta liiketoiminnasta. Jos yrityksen normaali liiketoiminta tuottaisi omistajilleen hallintolain tarkoittamaa erityistä etua, Sipilä olisi todella ollut esteellinen. Tulkinta tuntuu järjenvastaiselta, mutta onhan se toki mahdollinen.

Olen Jarmo Liskin kanssa samaa mieltä, että ammattitaitoisen toimittajan pitäisi tuoda hallintolain näkökulma esille. Näin juuri on tapahtunut, tosin hyvin rajatusta näkökulmasta. Mutta jos sekä osakeyhtiön säännösten että hallintolain olennaiset näkökulmat olisi tuotu objektiivisesti esille, lukijalle olisi annettu aito mahdollisuus itse arvioida asiaa monipuolisen ja riittävän tiedon perusteella.

Juha Sipilän ratkaisu pyytää itse oikeuskanselria selvittämään esteellisyys oli erittäin hyvä. Tosin en usko oikeusasiamiehen selvityksen tuloksen, olipa se mikä tahansa, puhdistavan Sipilää jo nyt niskaan heitetystä loasta ja epäluulosta. Vahinko on jo tapahtunut. Lieneekö ollut jonkun tahon tarkoituskin.  

Joka tapauksessa asian uutisointi ja käsittely mediassa on paisunut kohtuuttomaksi. Sipilää on syytetty tunteista, ylilyönneistä ja -reagoinnista. Monen toimittajankin pitäisi katsoa peliin: esimerkiksi Ruben Stillerin itsesääli ja ironia on ylittänyt hauskuuden rajat ja Salla Vuorikosken defensiivit kääntyneet uskottavuuden tappioksi. Onneksi Ylen päätoimittaja Atte Jääskeläinen on tehtäviensä tasalla, toki hänellä riittää draaman hallitsevia kaitsettavia yli oman tarpeen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Katera Steel, Sipilä, Terrafame, jäävi

VÄÄRIN ÄÄNESTETTY

Keskiviikko 9.11.2016 klo 12:40

crushing-disappointment.png

 

Donald Trumpista tulee Yhdysvaltojen 45. presidentti, vastoin politiikan, talouden ja kulttuurin eliitin tahtoa ja odotuksia. Helsingin sanomien toimittaja Saska Saarikoski, joka jo eilen julisti Hillary Clintonin voittajaksi, kirjoitti tänään kolumnissaan, että ”melkein kaikki” kuvittelivat samoin. Sama joukko äimistyi, kun britit äänestivät itsensä eroon EU:sta.

Saarikosken ja muiden samanmielisten kannattaisi viimeistään nyt alkaa pohtia, miksi melkein kaikki olivat taas väärässä. Yksi väistämätön johtopäätös on, että Saarikosken kaikki on pahasti vääristynyt otos – ei läheskään kaikki, ei edes enemmistö.

Vaaleissa kukoisti viha ja halveksunta, loka lensi ja leimakirveet heiluivat. Toistui tuttu kuvio, jossa hyväosainen eliitti halveksii sivistymätöntä ja syrjäytynyttä rahvasta, rahvas eliittiä ja muualta tulleita, kaikki muuta mieltä olevia. Vastakkaisista väitteistä huolimatta en silti usko, että yli puolet briteistä tai jenkeistä olisi sivistymättömiä ja tietämättömiä rasisteja. Uskon, että suuri osa heistä on tuiki tavallisia, tolkun kansalaisia, jotka eivät ole löytäneet muuta kanavaa protestilleen nykymenoa vastaan. Presidentinvaalien viesti on sama kuin Brexitissä ja kotimaan jytkyissä: iso osa kansasta on tuntenut olonsa osattomaksi ja äänensä kuulumattomaksi jo pitkän aikaa. Ja he ovat kyllästyneet siihen perin juurin.

Nykymenon luoneiden ja sitä kannattavien on nyt pakko kuunnella enemmistön ääntä ja hakea vastaus protestin aikaansaaneisiin ongelmiin. Mistä viha ja halveksunta kumpuavat? Miksi ääriajattelu ja leimaaminen leviävät kulovalkean lailla? Mihin tarpeeseen Donald Trump vastaa? Mikä on muuttanut ajattelumme? Vai onko niin, että ajattelu on ennallaan, mutta nyt kaikki saavat äänensä kuuluviin?

Aiemmin vain eliitin määräämät auktoriteetit saivat ajatuksensa julki. Rahvas sai tuta olevansa väärässä ja vähempiarvoinen jo esikoulusta asti. Viisaammat kertoivat, miten olla ja ajatella. Palkintona ja porkkanana viisaampien määräämässä menossa oli, että kaikilla oli mahdollisuus samaan. Tie vaurauteen, eliittiin ja ylempiarvoisten joukkoon kulki pohjoismaisen tasa-arvon tai amerikkalaisen unelman keinoin. Tarjolla oli toivo paremmasta. Jokainen sukupolvi menestyi edellistä paremmin. Lasten elämä oli helpompaa ja vauraampaa kuin vanhempien.

Nyt tuo sukupolvien toivon ketju on murtunut. Amerikkalainen unelma on pettänyt, keskiluokka köyhtyy ja toivo katoaa. EU kompuroi kriisistä toiseen – entiset ovat ratkaisematta, kun uusi jo yllättää. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion lupaus koulutuksen ja sivistyksen tuomasta vauraudesta on sekin kärsinyt pahan kolauksen.  Vanhemmilla menee nyt lapsiaan paremmin. Syrjäytyneitä ja pettyneitä on kaiken aikaa enemmän. Pelko ja huoli omasta pärjäämisestä ja tulevaisuudesta on aito ja kasvaa kaiken aikaa. Oma ja läheisten arvo on mitätön, rooli yhteiskunnassa olematon. Joskus jo toisessa tai kolmannessa polvessa.

Nyt kannattaisi kaikkien kuunnella, avoimin mielin ja aidosti arvostaen – kaikkia ihmisiä, sitä rasistiakin. Tarttua jokaiseen tilaisuuteen kohdata ja yrittää ymmärtää vastapuolta. Halveksunnan ja paheksunnan, kasvattamisen ja sivistämisen sijaan pohtia, mistä mielipiteet kumpuavat. Ja pyrkiä vaikuttamaan syihin. Sitä kautta muuttuvat mielipiteetkin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Trump, presidentti, vaalit

RELATKAA VÄHÄN NAISET (JA MIEHET)

Sunnuntai 4.9.2016 klo 19:25

Joensuun kaupunki etsii uusia johtajia. Rekrytointi-ilmoituksen kuvassa pöydän päässä istuu parrakas legoukko avain kädessään. Saman pöydän ympärillä on joukko muita legoakkoja ja -ukkoja. Tekstissä toivottiin muun muassa, että hakijalla olisi huumorintajua ja ego, joka ”pystyisi kannattelemaan myös hieman löysempää solmiota.”

Tästäpä närkästyivät naiset sankoin joukoin. Moni mieskin osallistui yhteisen mielipahan jakamiseen. Tulkinnan mukaan haku oli selvästi suunnattu vain miehille, naiset älkööt vaivautuko.

Mikäli avainta olisi heilutellut partasuun vieressä istuva kiharatukkainen nainen helmet kaulassaan ja ilmoituksen teksti olisi ollut sukupuolineutraalimpi – olisi vaikkapa toivottu "löysempää solmiota tai nutturaa” – pelkään pahoin, että naisten nokka olisi mennyt nykkyrään ilmoituksen stereotyyppisestä naiskuvasta.

Haikeana muistelen kaukaista aikaa, kun minut nuorena apulaisjohtajana päätettiin johtoryhmässä ”korottaa mieheksi”. Tavoite oli, ettei mieskollegojen tarvinnut pyytää anteeksi pikkutakin riisumista, vältellä vähänkin ronskimpaa kielenkäyttöä tahi kammeta pystyyn joka kerta, kun nousin tuoliltani. Ehdotus oli tarkoitettu humoristiseksi kohteliaisuudeksi, ja sellaisena sen otin ilomielin vastaan.

Päätöksen jälkeenkin miehet avasivat minulle ja muille naisille oven, tarjosivat tuolin ja auttoivat takin päälle tai pois, jos satuimme naulakolle samaan aikaan. Kevyt kosketus käsivarteen tai selkään kuului asiaan miehen ohjatessa naisvierastaan esimerkiksi huoneesta toiseen tai pöytään. En koskaan kokenut sitä epämiellyttäväksi, en edes silloin, jos en sattunut pitämään koskettajaa eroottisesti puoleensavetävänä. Silloin oli vielä itsestään selvää, ettei kaikki koskettaminen ollut tarkoitettu eroottiseksi. Eikä sitä siitä näkökulmasta myöskään arvotettu tai arvioitu.

Kaipaan myös kevyttä flirttiä, jonka sukupuolisen häirinnän pelko on melkein hyydyttänyt. Muistan, kun muinoin satuimme kolmen nuoren naisen porukalla samaan hissiin silloisen Suomen Pankin johtokunnan jäsenen Esko Ollilan ja parin mieskollegan kanssa. Ollila kiitteli onneaan tavatessaan ”ihanat naiset hississä”. Toinen mieskollegoista varoitteli sukupuolisesta häirinnästä, johon Ollila ykskantaan tokaisi: ”Sen toivossahan tässä eletään.” Hissistä poistui iloinen joukko ihania naisia ja mukavia miehiä, joilla kaikilla oli hymy herkässä vielä pitkän aikaa tapahtuman jälkeen.

Esimerkkini ovat vuosien takaa, sillä nykyisin yksikään täysijärkinen mies (siis suurin osa suomalaismiehistä) ei mokomaan rohkenisi työaikana ryhtyä. Paikalla kun saattaa olla tai asiasta voi myöhemmin kuulla joku, jolla on solmio, nuttura tai pipo liian tiukalla.

Relatkaa vähän naiset (ja miehet). Huumori on hyvä lääke moneen vaivaan ja se myös ehkäisee ennalta mielipahaa, närkästystä ja pöyristystä. Niitä on nykyisin liikkeellä aivan liian paljon.

Ihan varmuuden vuoksi totean vielä, että kannatan kaikkien ihmisten – sukupuolesta riippumatta – tasa-arvoa. Vastustan syrjintää millä tahansa perusteella. Kannatan lämpimästi myös kohtuutta, järjen käyttöä, harkintaa, vastuullisuutta, hyvää ja kohteliasta käytöstä, muiden huomiointia ja positiivista asennetta elämään ja sen kaikkiin ilmiöihin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tasa-arvo, syrjintä, huumori, Joensuu

TRUMP JA MEDIAN OSATOTUUDET

Lauantai 23.7.2016 klo 17:10

TOTUUS.jpg

Yhdysvaltain republikaanipuolueen presidenttiehdokas Donald Trump piti Clevelandin puoluekokouksessa torstaina 21.7. odotetun linjapuheensa. Nyt media pullistelee puheen analyysia ja kauhistelua. Tulkinnoissa Trumpin tiliin laitetaan populismin kepeiden multien lisäksi raskaita taakkoja: fasismia, rasismia ja muita 30-luvun koleita kaikuja (Laura Saarikoski, HS 23.7.2016).

Helsingin Sanomien mukaan Trump lukee tilastoja tarkoitushakuisesti ja nostaa esiin linjaansa tukevia osatotuuksia, valikoituja tilastoja tai suoranaisia virhetietoja (HS 23.7.2016). Esimerkiksi otetaan murhien määrä Yhdysvaltojen 50 suurimmassa kaupungissa. Se on Trumpin (ja tilastojen) mukaan kasvanut 17 prosenttia. Kainalojutussa Matti Koskinen muistuttaa, että osatotuus antaa väärän kuvan todellisuudesta: vuonna 1991, vaivaiset kaksikymmentäviisi vuotta sitten, murhia tehtiin kaksinkertainen määrä.

Hakematta mieleen tulevat Suomen hallituksen leikkauksia kauhistelevat kirjoitukset valtamedian foorumeilla. Yliopistojen määrärahojen (yliopistojen toimintamenot ja yliopistolaitoksen yhteiset menot) leikkauksien kerrotaan hakevan vertaansa ja vaarantavan kansakunnan sivistyksen, tulevaisuuden ja talouskasvun. En laita tähän linkkiä yhteen juttuun, sillä se ei tekisi oikeutta sadoille samoilla argumenteilla ratsastaville ”objektiivisille kokototuuksille”.

Otetaan vertailukohdaksi vuosi 1991. Silloin määrärahat sattuivat olemaan historiallisesti korkeimmalla tasollaan, sillä vuodesta 1987 vuoteen 1991 yliopistojen määrärahojen reaaliarvoinen yhteismäärä kasvoi keskimäärin noin 10 prosenttia vuodessa. Laman kurimuksessa rapsakka nousu pysähtyi ja esimerkiksi vuosina 1993 ja 1994 määrärahat alenivat reaalisesti noin 16 prosenttia.

Huippuvuonna 1991 yliopistomäärärahojen reaalitaso oli vuoden 1999 rahassa 4,8 miljardia markkaa. Tilastokeskuksen mukaan summa vastaa vuoden 2015 rahassa noin 1,1 miljardia euroa.

Vuonna 2015 yliopistojen valtionrahoitukseen varattiin 1,9 miljardia euroa ja ammattikorkeakoulujen rahoitukseen 862 miljoonaa euroa. Vuoden 2016 "ennennäkemättömien" 100 miljoonan (5 prosentin) leikkausten jälkeen yliopistojen valtionrahoitukseen esitettiin 1,8 miljardia euroa ja ammattikorkeakoulujen rahoitukseen 858 miljoonaa euroa.

Yliopistojen määrärahat ovat siis kasvaneet vuodesta 1991 vuoteen 2016 noin 65 prosenttia. Samalla aikajaksolla Suomen BKT kasvoi Tilastokeskuksen mukaan 41,5 prosenttia.

Laura Saarikoski puolestaan tuskailee sitä, että Trumpin jenkkien nykyongelmiin syyllisiksi nimeämän eliittiväen joukkoon kuuluu myös media, joka ei sanojaan säästele sekä politiikan että kulttuurieliitin ulkopuolelle jääneen populistin ja hänen yhtä surkeiden ja halveksittavien kannattajiensa suominnassa.

Minä puolestani ihmettelen, miksi malka on niin vaikea löytää omasta silmästä?

Aurinkokuninkaat ja heidän hovinsa havahtuvat aina liian myöhään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Donald Trump, puoluekokous, presidenttiehdokas, media, osatotuus, yliopisto, yliopistojen määrärahat, leikkaus

RAATIKAISEN VESSAOPPI

Torstai 21.7.2016 klo 21:44

wc.png

Julkinen vessakulttuuri tunnistaa kaksi sukupuolta: naiset ja miehet.  Aika ajoin tämä perinteinen jako koetaan rajoittavaksi tai riittämättömäksi. Tänä kesänä asiaa on puitu kohuksi asti.

Vanha pulma on, että naisten vessoihin jonotetaan samaan aikaan kun miesten vessat ovat vapaana. Uudempi esiin nostettu ongelma on väärään sukupuoleen syntyneillä tai muun sukupuolisilla, eli niillä, jotka eivät koe kuuluvansa kumpaakaan valtavirtavessakulttuurin sukupuoleen.

Ratkaisuksi on esitetty luopumista jaosta naisiin ja miehiin eli sukupuolineutraaleja vessoja. Ne eivät kuitenkaan kaikkia ilahduta. Osa haluaisi jakaa wc-tilat edelleen vain naisten tai miesten kesken, kuten minä. Hoidan intiimiasiat mieluiten yksin, mutta jos kokemus on aivan pakko jakaa muiden kanssa, niin mieluummin naisten ja naiseksi itsensä kokevien (jos heidät on jostakin syystä pakko erotella muista naisista) kuin kaikkien.

Kansanedustaja Mika Raatikainen (perus) ei edusta valtavirtaa. Hän haluaisi jakaa vessa- ja pesukokemuksensa aivan uudella tavalla, heteroiden kesken. Raatikaisen jakolinjan muodostaisi siis seksuaalinen suuntautuminen eikä sukupuoli.

Raatikaisen vessaopin mukaan naisten vessat olisivat heteronaisten pyhättöjä ja miesten vessoihin olisi asiaa vain heteromiehillä. Mutta mihin menisivät homomiehet ja -naiset? Ohjaisiko Raatikainen homomiehet naisten vessaan ja lesbonaiset miesten? Vai pitäisikö Raatikaisen perusmaailmassa naisellisten homomiesten käyttää naisten vessaa ja maskuliinisten miesten? Ja maskuliiniset lesbonaiset ohjattaisiin miesten vessaan ja naiselliset lesbot naisten? Entäpä maskuliiniset heteronaiset tai naiselliset heteromiehet? Tai bi- tai trans-seksuaalit?

Vaikea juttu ja vaikeita käsitteitä perusmies Mika Raatikaiselle, jolta lienee mennyt sukupuoli ja seksuaalinen suuntaus sekaisin. Jätetään siis typerä kommentti omaan arvoonsa.

Väärän tai muun sukupuolisten pulma sen sijaan on aito. Siihen on onneksi helppo ja halpa ratkaisu: invavessat.  Niitä kun saa käyttää kuka vaan, vaikka kovin harva sen tietää. Täytyy siis parantaa ohjausta ja viestintää. Vaihdetaan invavessojen kylttien  tekstit ja tunnukset. Esimerkiksi inva/miehet/naiset/muut. Tai inva/kaikki. Naiset ja miehet saisivat pitää omansa ja lisäksi löytyisi neutraali vaihtoehto. Naistenvessojen jonotkin lyhenisivät kun vaajakäyttöiset eriöt otettaisiin tehokäyttöön.

Kaikki hyötyisivät, eikä maksa paljon. Win-win.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Mika Raatikainen, sukupuolineutraali, homo, vessa

Vanhemmat kirjoitukset »